Tämä on jäähyväiskirje. Ei, en aio tehdä itsemurhaa. Tämä on jäähyväiskirje rakkaudelle, jota tunsin sinua kohtaan.
En varmaan koskaan ymmärtänyt sinua. Kun flirttailit minulle, minä vaivaannuin. En ymmärtänyt, että joku haluaa flirttailla kanssani. Silti tunsin turvallisuutta seurassasi. Sen voi päätellä kaikista niistä kymmenen vuoden aikana otetuista valokuvista eri tilaisuuksista, joissa aina istun vierelläsi. En muista, kumpi hakeutui toisen viereen eikä sillä ole mitään merkitystäkään.
Teit minulle monet asiat helpommaksi. Kun olin aivan pihalla ja tunsin itseni ulkopuoliseksi, sinä tervehdit minua ”Hello Sunshine” ja autoit minua kuulumaan johonkin. Keskustelimme päivittäin, joskus tunteja, joskus vähemmän. Luit minulle tekstejä ja yhdessä pohdimme niiden sisältöä ja merkitystä. Kuuntelimme musiikkia – paljon.
Rakastelimme, harrastimme seksiä. Vietimme hyviä hetkiä yhdessä. Sellaisia, joista olisi voinut seurata jotain muuta kuin satunnaisuutta.
Oli aikoja, jolloin inhosin sinua.
Kun minulla meni huonosti, sinä toit minulle musiikkia – pyytämättä. Tuit ja kannustit minua.
Minä aloin uskoa sinuun. Keskustelujemme sävy muuttui. Halusimme löytää yhteisymmärryksen ja riemuita siitä. Usein keskustelumme päättyivät onnelliseen nauruun toisiamme silmiin katsoen.
Rakastuin. Halusin sinut. Sain. Menetin. Liian monta kertaa syrjäytimme itsemme.
En uskaltanut olla rehellinen sinua kohtaan. Olin ujo, en pystynyt puhumaan tunteistani. Tuli ikäviä väärinkäsityksiä. En osannut olla itseni seurassasi.
Uskoin, että sinäkin rakastuit minuun. Olin väärässä. Uskoin, että merkitsin sinulle jotain. Olin väärässä.
Uskon, että todellakin olet väärä ihminen rakkauden tunteiden kohteeksi. Et vain minun, vaan muidenkin. Se on sinun ongelmasi, ei minun.
En tiedä, onnistuuko tämä. Joskus tuntuu, etten pääse koskaan sinusta eroon. Satutat minua edelleen. Sen takia kirjoitan tämän. Jotta en sinua enää rakastaisi etkä satuttaisi minua enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti