Katsoin tällä viikolla Torchwoodin kolmannen kauden. Yllätyksekseni sain Hesarista tänään lukea, että kolmas kausi perustui todellisuuteen. Maan ulkopuolisen uhan tai Torchwoodin osalta ei, mutta itse tarinan lähtökohta perustuu Englannin menneisyyteen.
Otsikolla Varastetut elämät Hesarissa oli viikon vähälle huomiolle jäänyt uutinen, jonka mukaan Britannian pääministeri oli pyytänyt anteeksi lapsilta, joita vuosisatojen ajan oli pakkosiirretty asuttamaan merentakaisia alusmaita – Australiaa, Uutta-Seelantia ja Rhodesiaa mm. Vielä vuonna 1967 lapsia kuljetettiin pois merentakaisiin maihin.
Lyhyessä uutisessa ei perusteltu, miksi juuri lapsia käytettiin alusmaiden asuttamiseen. Poiskuljetettaviksi valittiin lapset, joiden vanhempien ei uskottu pystyvän huolehtimaan heistä. Valituille lapsille valehdeltiin heidän vanhempiensa kuolleen.
Torchwoodissa valittiin lapset samalla periaatteella. Perusteluun lisättiin, että kasvaessaan nämä lapset eläisivät yhteiskunnan kustannuksella, olisivat rikollisia ja huumausaineiden käyttäjiä. Eihän Britannia voi haluta sellaisia lapsia!
Ehkä Britanniassa ei ole kuultu lasten oikeuksista ennen vuotta 1967. YK:n lapsen oikeuksien julistus hyväksyttiin 20.11.1959, mutta se ei sitonut oikeudellisesti valtioita. Julistusta seurasi sopimus lapsen oikeuksista vasta vuonna 1989. Useat valtiot ratifioivat sen vuonna 1991, mm. Suomi ja Yhdistynyt kuningaskunta. Ratifiointi sitoo valtiot noudattamaan sopimusta.
Tiedä sitten, onko lasten asema parempi sopimuksen jälkeen.
Yhä lapsia lähetetään toiseen maahan, mutta nyt turvapaikanhakijoina sotaa pakoon. Suomeen on saapunut 1397 lasta yksin viimeisen neljän vuoden aikana. Heistä 623 on saanut jäädä Suomeen.
sunnuntai 28. helmikuuta 2010
Tylsä ja yksinäinen
Tänään on ollut sellainen päivä. Tylsä ja yksinäinen. Ulkona olen käynyt ruokaostoksilla eikä lotostakaan tullut mitään. Aivan varmasti kaikki muut ihmiset viettävät hauskaa ja mielenkiintoista lauantaita, yksin tai yhdessä rakkaansa tai rakkaidensa kanssa.
En minäkään yksin ole. Tyttäreni ja kissani pitävät seuraa. Kissa nukkuu, mulkoilee ja silloin tällöin pyytää ruokaa tai haluaa päästä ulos. Tytär on koneellaan, haluaa välillä ruokaa, ei mulkoile eikä halua päästä ulos. Sanoo sanan silloin, toisen tällöin. Katsoimme nelosen leffaa Unelmien naapuri, joka oli raikas ja hauska romanttinen komedia. Se piristi.
Vaikka minulla ei ole rakasta kumppania, miestä, en yleensä tunne oloani yksinäiseksi. Olen tottunut elämään yksin. Tämän päivän fiilis johtuu siitä, että olen fiilistellyt ystäväni viikonloppua, jonka kuvittelevan olevan tulvillaan onnea ja rakkautta. Tuollaisia ajatuksia ei yksin olevan mieleen saisi päästää, koska ne muistuttavat siitä, mitä ei ole.
Onneksi tällaisia fiiliksiä on harvoin.
En minäkään yksin ole. Tyttäreni ja kissani pitävät seuraa. Kissa nukkuu, mulkoilee ja silloin tällöin pyytää ruokaa tai haluaa päästä ulos. Tytär on koneellaan, haluaa välillä ruokaa, ei mulkoile eikä halua päästä ulos. Sanoo sanan silloin, toisen tällöin. Katsoimme nelosen leffaa Unelmien naapuri, joka oli raikas ja hauska romanttinen komedia. Se piristi.
Vaikka minulla ei ole rakasta kumppania, miestä, en yleensä tunne oloani yksinäiseksi. Olen tottunut elämään yksin. Tämän päivän fiilis johtuu siitä, että olen fiilistellyt ystäväni viikonloppua, jonka kuvittelevan olevan tulvillaan onnea ja rakkautta. Tuollaisia ajatuksia ei yksin olevan mieleen saisi päästää, koska ne muistuttavat siitä, mitä ei ole.
Onneksi tällaisia fiiliksiä on harvoin.
torstai 25. helmikuuta 2010
Sä vaan et ole vielä valmis
Tänään selvisi, miksi miehiä olevat ystäväni kertovat minulle tarinoita naisten kohtaamisesta. Miten mies toimii tilanteessa, mitä sanoo, kuinka käyttäytyy. Ystävieni puheiden kyynisyys sai minut puuskahtamaan: ”Ei ihme että en käy deiteillä”.
”Mutta mehän valmennetaan sua!”
”Sä vaan et ole vielä valmis.”
En taatusti ole. Kaiken valmennuksen jälkeen epäilisin jokaista deittikumppania ammattideittailijaksi, joka vain haluaa taas uuden naisen. Valmennuksessa saamani tiedot veisivät tilanteesta aitouden, spontaaniuden ja jopa kiinnostuksen. Tsekkaisin vain miehen käyttämiä metodeja ja vertailisin niitä oppimaani.
Ystäväni saavat lopettaa valmentamiseni. Valmennuksen tuloksilla ei ole takeita. Heidän elämäänsä pitkään seuranneena tiedän, että ei heilläkään onnista aina. En tarvitse enkä halua valmennusta siitä, mitä keinoja toinen käyttäisi minut hurmatakseen.
Olen romantikko.Naiivisti kuvittelen ja uskon, että rakkauden voi kohdata sattumalta. Uskon, että toiseen voi tutustua ilman harjoiteltua ja järjestettyä teeskentelyä. Koska en käy missään, näitä tutustumismahdollisuuksia on niukalti. Mutta eihän sitä koskaan tiedä …
”Mutta mehän valmennetaan sua!”
”Sä vaan et ole vielä valmis.”
En taatusti ole. Kaiken valmennuksen jälkeen epäilisin jokaista deittikumppania ammattideittailijaksi, joka vain haluaa taas uuden naisen. Valmennuksessa saamani tiedot veisivät tilanteesta aitouden, spontaaniuden ja jopa kiinnostuksen. Tsekkaisin vain miehen käyttämiä metodeja ja vertailisin niitä oppimaani.
Ystäväni saavat lopettaa valmentamiseni. Valmennuksen tuloksilla ei ole takeita. Heidän elämäänsä pitkään seuranneena tiedän, että ei heilläkään onnista aina. En tarvitse enkä halua valmennusta siitä, mitä keinoja toinen käyttäisi minut hurmatakseen.
Olen romantikko.Naiivisti kuvittelen ja uskon, että rakkauden voi kohdata sattumalta. Uskon, että toiseen voi tutustua ilman harjoiteltua ja järjestettyä teeskentelyä. Koska en käy missään, näitä tutustumismahdollisuuksia on niukalti. Mutta eihän sitä koskaan tiedä …
Kuva elokuvasta In the mood for love.
keskiviikko 24. helmikuuta 2010
Rehelliseksi ihmiseksi
Lempeys, hellyys ja rakkaus olivat lapsuuteni tunnekartassa harvinaisia vieraita. Sensijaan suuttumus ja viha olivat sallittuja tunteita. Olin raivopää. Suutuin nopeasti, yhtäkkiä, varoittamatta. Riehuin ja rikoin astioita ja huonekaluja. Jälkeenpäin olen ajatellut, että se oli ainut keino kiinnittää vanhempieni huomio itseeni. Se ei toiminut kovin hyvin. Tunsin syyllisyyttä riehumisestani ja saatoin piiloutua vintille useiksi tunneiksi.
Myöhemmin opin, että tunteet pitää piilottaa. Älä näytä heikkouttasi, älä näytä herkkyyttäsi, älä näytä pahaa mieltäsi. Ennen kaikkea: älä näytä rakkauttasi ja onneasi. Tunteiden kätkemisestä tuli minulle osa persoonallisuutta ja luontainen osa ihmissuhteita.
Sekään ei toiminut. En ole hyvä näyttelemään, vaikka kovasti yritin. Ihmissuhteissa tunteiden kätkeminen johti siihen, että en tiennyt, miten minun olisi pitänyt olla. En osannut tuoda esille aitoja tunteitani, olin huono niitä kätkemään, enkä aina tiennyt, mitä tunteita minun pitäisi tuntea eli esittää. Onko tämä se tilanne, jossa pitää olla onnellinen? Vai onko tilanteeseen sopiva tunne sittenkin iloisuus? Tarkkailin läheisiäni ja yritin heidän käytöksestään päätellä tilanteeseen sopivaa tunnetta.
Tunteiden kätkeminen ja niiden esittäminen olivat minun keinojani selvitä vaikeissa tilanteissa. En tajunnut, mitä tein. Mielestäni olin aito ja rehellinen. Se vastasi myös useiden ihmisten käsitystä minusta. En ollut feikki kuin joissakin tilanteissa.
Elämässäni on kuitenkin aina ollut ihmisiä, joille tunteiden esittäminen ei riittänyt. Heidän avullaan löysin omat tunteeni. Lisäksi tarvitsin ja tarvitsen edelleen aamusivujen kirjoittamista tunnistaakseni tunteeni ja tuodakseni ne pintaan.
Asetin tavoitteekseni olla rehellinen. Tunnen ja annan tunteideni näkyä, sen sijaan että esittäisin jotain tunnetilaa. Se vaatii vieläkin minulta rohkeutta. Ei ole helppoa sanoa toiselle ihmiselle, että olen sinulle vihainen, koska loukkasit minua. Se on kuitenkin helpompaa kuin sanoa: ”Minä rakastan sinua”.
Myöhemmin opin, että tunteet pitää piilottaa. Älä näytä heikkouttasi, älä näytä herkkyyttäsi, älä näytä pahaa mieltäsi. Ennen kaikkea: älä näytä rakkauttasi ja onneasi. Tunteiden kätkemisestä tuli minulle osa persoonallisuutta ja luontainen osa ihmissuhteita.
Sekään ei toiminut. En ole hyvä näyttelemään, vaikka kovasti yritin. Ihmissuhteissa tunteiden kätkeminen johti siihen, että en tiennyt, miten minun olisi pitänyt olla. En osannut tuoda esille aitoja tunteitani, olin huono niitä kätkemään, enkä aina tiennyt, mitä tunteita minun pitäisi tuntea eli esittää. Onko tämä se tilanne, jossa pitää olla onnellinen? Vai onko tilanteeseen sopiva tunne sittenkin iloisuus? Tarkkailin läheisiäni ja yritin heidän käytöksestään päätellä tilanteeseen sopivaa tunnetta.
Tunteiden kätkeminen ja niiden esittäminen olivat minun keinojani selvitä vaikeissa tilanteissa. En tajunnut, mitä tein. Mielestäni olin aito ja rehellinen. Se vastasi myös useiden ihmisten käsitystä minusta. En ollut feikki kuin joissakin tilanteissa.
Elämässäni on kuitenkin aina ollut ihmisiä, joille tunteiden esittäminen ei riittänyt. Heidän avullaan löysin omat tunteeni. Lisäksi tarvitsin ja tarvitsen edelleen aamusivujen kirjoittamista tunnistaakseni tunteeni ja tuodakseni ne pintaan.
Asetin tavoitteekseni olla rehellinen. Tunnen ja annan tunteideni näkyä, sen sijaan että esittäisin jotain tunnetilaa. Se vaatii vieläkin minulta rohkeutta. Ei ole helppoa sanoa toiselle ihmiselle, että olen sinulle vihainen, koska loukkasit minua. Se on kuitenkin helpompaa kuin sanoa: ”Minä rakastan sinua”.
maanantai 22. helmikuuta 2010
Maanantaijuttuja
Tyytyisinkö suhteeseen, jossa toinen olisi minun vain kerran viikossa tai kerran kuukaudessa? Muuta sitoutumista toiseen ei olisi, kuin säännöllisyys ja tuttu kumppani.
Vastaus on ei, ei missään tapauksessa! Kohtaaminen kerran kuukaudessa ei riitä minulle, vaikka toinen olisi maailman ihanin mies. Tuollainen suhde synnyttää tyytymättömyyttä, riittämättömyyttä ja epävarmuutta. Rakkaudesta siinä ei voi puhua, koska sitoutuminen toiseen puuttuu. Tunnen itseäni sen verran, että minä voisin kuvitella rakastavani, mutta heräisin harhasta jossain vaiheessa. Mitä pikemmin, sen parempi.
En myöskään pystyisi ottamaan itselleni miestä tavan vuoksi, jos en häntä rakastaisi. Suhteessa pitäisi olla myös intohimoa. Jos toinen olisi vain sitä varten, että on kiva kun siinä on joku, ei hommasta tule mitään.
Minulla ei ole tarvetta sitoutua enkä kaipaa parisuhdetta hinnalla millä hyvänsä. En lähde kapakkaan tai minnekään muuallekaan iskemään miehiä. Yhden yön jutut eivät minua kiinnosta. Vaikka se kuinka olisi keino tutustua toiseen, ainakin niin väitetään.
Kysyn vaan, että kuinka toiseen tutustutaan olemalla humalassa? Kuinka silloin nautitaan seksistä, kun keho ei pysty reagoimaan humalatilassaan mihinkään? Mitä järkeä sellaisessa tutustumistavassa on? Ja kuka pystyy istumaan kapakassa selvin päin?
Suhtautumistapani aggressiivisuus johtuu siitä, että on maanantai. Sain taas kuulla miespuolisten ystävieni juttuja viikonlopusta. Kuunnellessani heitä toivoin, että jossain on ihania miehiä, jotka rakastavat ja kunnioittavat naistaan. Missähän sellaisia olisi?
Vastaus on ei, ei missään tapauksessa! Kohtaaminen kerran kuukaudessa ei riitä minulle, vaikka toinen olisi maailman ihanin mies. Tuollainen suhde synnyttää tyytymättömyyttä, riittämättömyyttä ja epävarmuutta. Rakkaudesta siinä ei voi puhua, koska sitoutuminen toiseen puuttuu. Tunnen itseäni sen verran, että minä voisin kuvitella rakastavani, mutta heräisin harhasta jossain vaiheessa. Mitä pikemmin, sen parempi.
En myöskään pystyisi ottamaan itselleni miestä tavan vuoksi, jos en häntä rakastaisi. Suhteessa pitäisi olla myös intohimoa. Jos toinen olisi vain sitä varten, että on kiva kun siinä on joku, ei hommasta tule mitään.
Minulla ei ole tarvetta sitoutua enkä kaipaa parisuhdetta hinnalla millä hyvänsä. En lähde kapakkaan tai minnekään muuallekaan iskemään miehiä. Yhden yön jutut eivät minua kiinnosta. Vaikka se kuinka olisi keino tutustua toiseen, ainakin niin väitetään.
Kysyn vaan, että kuinka toiseen tutustutaan olemalla humalassa? Kuinka silloin nautitaan seksistä, kun keho ei pysty reagoimaan humalatilassaan mihinkään? Mitä järkeä sellaisessa tutustumistavassa on? Ja kuka pystyy istumaan kapakassa selvin päin?
Suhtautumistapani aggressiivisuus johtuu siitä, että on maanantai. Sain taas kuulla miespuolisten ystävieni juttuja viikonlopusta. Kuunnellessani heitä toivoin, että jossain on ihania miehiä, jotka rakastavat ja kunnioittavat naistaan. Missähän sellaisia olisi?
sunnuntai 21. helmikuuta 2010
Prinsessoja kotiovella, missä viipyy prinssi
Viime viikolla kuulin kaksi tarinaa ihmeestä. Molemmissa tarinoissa miehen kotiin tuli prinsessa, pyytämättä ja yllättäen. Molemmissa tarinoissa prinsessasta tuli rakastettu. Toinen mies on ollut suhteessa prinsessansa kanssa jo vuosi, toinen suhde on vielä alkumetreillä.
Sanotaan, että ei prinssi/prinsessa tule kotiin. Väitetään, että on itse oltava aktiivinen löytääkseen rakastetun ja elämänkumppanin. Nykyaikana sen voi tehdä kodissaan käyttäen hyväkseen internetissä olevia lukuisia palveluita. En tarkoita vain deittipalveluja, myös erilaiset pelimaailmat toimivat hyvin tässä asiassa, samoin muut sosiaaliset mediat kuten Facebook. Siellä toinen tarinan miehistä oli ensin tutustunut prinsessaansa. Vain tapaaminen tosielämässä oli puuttunut.
Toinen miehistä on ystäväni. Rakastuneena ja onnellisena hän toivoisi minunkin pääsevän samaan tilaan. Otan hänen toiveensa vakavasti. Ensireaktioni on, että eihän minuun kukaan rakastu. Toinen reaktioni on ihmetys siitä, miten parisuhteessa ollaan. Kolmanneksi aloin pohtia, millaisen parisuhteen haluaisin, mitä edellytyksiä sille asettaisin.
Ensimmäinen edellytys on rakkaus. Odotan, että hän rakastaa minua ja minä häntä. Tämä on vaikeaa. Olen niin tottunut siihen, että minua ei rakasteta, että en tunnista tai ymmärrä, jos joku minua rakastaisikin. Että minä osaisin rakastaa täydesti ja oikeasti, on yhtä problemaattista. Olen suojautunut rakkautta vastaan rakastumalla mahdottomiin miehiin. Näin minun ei ole tarvinnut ottaa vastuuta tunteistani eikä myöskään laittaa niitä koetukselle. Olen tyytynyt omaan rakkaudentunteeseeni vaatimatta toiselta vastarakkautta.
Tällaisen omaan rakkauteen tyytymisen olen päättänyt lopettaa jo jokin aika sitten. Minulla ei ole ollut tilaisuutta testata asiaa todellisessa tilanteessa, mutta ehkä se aika tulee.
Jos olisin parisuhteessa, minun on voitava luottaa kumppaniini. Luottaa siihen, että hän rakastaa minua vielä huomenna ja siihen, että hän ei kaipaile muita naisia. Minun on myös voitava luottaa siihen, että kumppanini on olemassa minua varten. Että hän tukee ja kannustaa minua. Ottaa syliinsä silloin, kun maailma murjoo ja tarvitsen lohdutusta. Ja riemuitsee kanssani silloin kun on syytä juhlaan. Samoja asioita edellytän myös itseltäni.
Haluan myös tuntea oloni turvalliseksi kumppanini kanssa. Tätä on vaikea selittää. Turvallisuus on luottamusta, mutta silti ne ovat aivan eri asioita. Turvallisuus on tietoisuutta siitä, että minun ei enää tarvitse yksin puolustautua maailmaa vastaan. Turvallisuus on myös sitä, että minun ei tarvitse pelätä. Ei kumppaniani eikä maailmaa.
Parisuhde, sen edellytykset ja siinä oleminen, on niin monimutkainen asia, että en sitä yhdessä blogikirjoituksessa pysty käsittelemään. Eikä asiaa muutenkaan voi tyhjentävästi käsitellä. Ei voi sanoa, että tässä on kaikki, mitä parisuhteesta tarvitsee tietää, kaikki, mitä siinä tarvitsee tuntea ja kaikki, mitä siinä tarvitsee kokea. Sellainen mahdotonta eikä siksi olisi totta.
Omalta kannaltani jatkan asian pohtimista.
Sanotaan, että ei prinssi/prinsessa tule kotiin. Väitetään, että on itse oltava aktiivinen löytääkseen rakastetun ja elämänkumppanin. Nykyaikana sen voi tehdä kodissaan käyttäen hyväkseen internetissä olevia lukuisia palveluita. En tarkoita vain deittipalveluja, myös erilaiset pelimaailmat toimivat hyvin tässä asiassa, samoin muut sosiaaliset mediat kuten Facebook. Siellä toinen tarinan miehistä oli ensin tutustunut prinsessaansa. Vain tapaaminen tosielämässä oli puuttunut.
Toinen miehistä on ystäväni. Rakastuneena ja onnellisena hän toivoisi minunkin pääsevän samaan tilaan. Otan hänen toiveensa vakavasti. Ensireaktioni on, että eihän minuun kukaan rakastu. Toinen reaktioni on ihmetys siitä, miten parisuhteessa ollaan. Kolmanneksi aloin pohtia, millaisen parisuhteen haluaisin, mitä edellytyksiä sille asettaisin.
Ensimmäinen edellytys on rakkaus. Odotan, että hän rakastaa minua ja minä häntä. Tämä on vaikeaa. Olen niin tottunut siihen, että minua ei rakasteta, että en tunnista tai ymmärrä, jos joku minua rakastaisikin. Että minä osaisin rakastaa täydesti ja oikeasti, on yhtä problemaattista. Olen suojautunut rakkautta vastaan rakastumalla mahdottomiin miehiin. Näin minun ei ole tarvinnut ottaa vastuuta tunteistani eikä myöskään laittaa niitä koetukselle. Olen tyytynyt omaan rakkaudentunteeseeni vaatimatta toiselta vastarakkautta.
Tällaisen omaan rakkauteen tyytymisen olen päättänyt lopettaa jo jokin aika sitten. Minulla ei ole ollut tilaisuutta testata asiaa todellisessa tilanteessa, mutta ehkä se aika tulee.
Jos olisin parisuhteessa, minun on voitava luottaa kumppaniini. Luottaa siihen, että hän rakastaa minua vielä huomenna ja siihen, että hän ei kaipaile muita naisia. Minun on myös voitava luottaa siihen, että kumppanini on olemassa minua varten. Että hän tukee ja kannustaa minua. Ottaa syliinsä silloin, kun maailma murjoo ja tarvitsen lohdutusta. Ja riemuitsee kanssani silloin kun on syytä juhlaan. Samoja asioita edellytän myös itseltäni.
Haluan myös tuntea oloni turvalliseksi kumppanini kanssa. Tätä on vaikea selittää. Turvallisuus on luottamusta, mutta silti ne ovat aivan eri asioita. Turvallisuus on tietoisuutta siitä, että minun ei enää tarvitse yksin puolustautua maailmaa vastaan. Turvallisuus on myös sitä, että minun ei tarvitse pelätä. Ei kumppaniani eikä maailmaa.
Parisuhde, sen edellytykset ja siinä oleminen, on niin monimutkainen asia, että en sitä yhdessä blogikirjoituksessa pysty käsittelemään. Eikä asiaa muutenkaan voi tyhjentävästi käsitellä. Ei voi sanoa, että tässä on kaikki, mitä parisuhteesta tarvitsee tietää, kaikki, mitä siinä tarvitsee tuntea ja kaikki, mitä siinä tarvitsee kokea. Sellainen mahdotonta eikä siksi olisi totta.
Omalta kannaltani jatkan asian pohtimista.
perjantai 19. helmikuuta 2010
24,6832
Tänään, puoli vuotta kestäneen laihdutuksen tuloksena, painoindeksini on 24,6832. Normaalipainon rajat ovat painoindeksillä mitattuna 18,5 – 24,9. Olen normaalipainoinen!
Aion jatkaa painonpudotusta niin kauan, että painoindeksini on 20,9. Jos laihdun jatkossa samaa vauhtia, siihen ei mene puolta vuotta. En silti aseta itselleni laihtumisaikataulua, sillä koen sellaisen liian stressaavana. Jos stressaannun, ahdistun ja alan syödä tolkuttomasti.
Pidän itsestäni niin paljon, että en halua piiloutua kilojen taakse – enää.
Haluan olla kokonainen, ehyt. En halua enää näyttää väärin kootulta ihmiseltä. Hoikat jalkani ovat näyttäneet naurettavilta verrattuna lihavaan keskivartalooni. Onneksi se ei enää ole niin iso.
Esimieheni (nainen), jolla on tarve sanoa mielestään jotain ystävällistä, sanoi tällä viikolla, että minun ei kannata laihtua enää. Se tulee kuulemma niin kalliiksi. Ilmeisesti hänellä on vankkaa tietoa siitä, että minulle ei ole palkankorotuksia tulossa. Ties vaikka hän aikoisi laskea palkkaani, kun tuollaisia puhuu. Kehityskeskustelu ja suoritusarviointi on ensi viikolla, sitten se nähdään.
Tosiasiassa laihtumisen ansiosta minun ei ole ollut pakko ostaa uutta talvitakkia eikä muitakaan uusia vaatteita. Isoiksi käyneiksi vaatteideni alle olen voinut laittaa niin monta kerrosta paitoja, villatakkeja ja takkeja kuin olen tarvinnut. Jos en olisi laihtunut, olisin joko ostanut uusia isompia vaatteita tai palellut.
Myös ruokamenoni ovat pienentyneet. En osta kotiini kaiken varalta syötävää. Tiedän, mitä syön päivän mittaan - eikä se ole paljon.
Voi olla, että esimieheni viittasi siihen, että uusien vaatteiden ostaminen tulee kalliiksi. Se riippuu vaatteiden ostopaikasta ja siitä haluaako Guessia vai riittääkö halvempi vaatemerkki tai peräti merkitön. Sitä paitsi laihduttajan taivas on vaatteiden osalta päivämuotia myyvä H&M. Ei tarvitse maksaa paljon vaatteista, jotka pian jäävät isoiksi.
Aikaisemmin inhosin H&M:ää, koska pidin sen vaatekokoelmia rumina. Nyt normaalipainoisena huomaan löytäväni sieltä kivannäköisiä, jopa kauniita vaatteita. Toinen syy inhota H&M:ää on sen edustama kulutuskulttuuri: osta, käytä kerran ja heitä pois. Tämän vuoksi en usko jääväni H&M:n asiakkaaksi tavoitepainoon päästyäni ja siinä pysyessäni.
Aion jatkaa painonpudotusta niin kauan, että painoindeksini on 20,9. Jos laihdun jatkossa samaa vauhtia, siihen ei mene puolta vuotta. En silti aseta itselleni laihtumisaikataulua, sillä koen sellaisen liian stressaavana. Jos stressaannun, ahdistun ja alan syödä tolkuttomasti.
Pidän itsestäni niin paljon, että en halua piiloutua kilojen taakse – enää.
Haluan olla kokonainen, ehyt. En halua enää näyttää väärin kootulta ihmiseltä. Hoikat jalkani ovat näyttäneet naurettavilta verrattuna lihavaan keskivartalooni. Onneksi se ei enää ole niin iso.
Esimieheni (nainen), jolla on tarve sanoa mielestään jotain ystävällistä, sanoi tällä viikolla, että minun ei kannata laihtua enää. Se tulee kuulemma niin kalliiksi. Ilmeisesti hänellä on vankkaa tietoa siitä, että minulle ei ole palkankorotuksia tulossa. Ties vaikka hän aikoisi laskea palkkaani, kun tuollaisia puhuu. Kehityskeskustelu ja suoritusarviointi on ensi viikolla, sitten se nähdään.
Tosiasiassa laihtumisen ansiosta minun ei ole ollut pakko ostaa uutta talvitakkia eikä muitakaan uusia vaatteita. Isoiksi käyneiksi vaatteideni alle olen voinut laittaa niin monta kerrosta paitoja, villatakkeja ja takkeja kuin olen tarvinnut. Jos en olisi laihtunut, olisin joko ostanut uusia isompia vaatteita tai palellut.
Myös ruokamenoni ovat pienentyneet. En osta kotiini kaiken varalta syötävää. Tiedän, mitä syön päivän mittaan - eikä se ole paljon.
Voi olla, että esimieheni viittasi siihen, että uusien vaatteiden ostaminen tulee kalliiksi. Se riippuu vaatteiden ostopaikasta ja siitä haluaako Guessia vai riittääkö halvempi vaatemerkki tai peräti merkitön. Sitä paitsi laihduttajan taivas on vaatteiden osalta päivämuotia myyvä H&M. Ei tarvitse maksaa paljon vaatteista, jotka pian jäävät isoiksi.
Aikaisemmin inhosin H&M:ää, koska pidin sen vaatekokoelmia rumina. Nyt normaalipainoisena huomaan löytäväni sieltä kivannäköisiä, jopa kauniita vaatteita. Toinen syy inhota H&M:ää on sen edustama kulutuskulttuuri: osta, käytä kerran ja heitä pois. Tämän vuoksi en usko jääväni H&M:n asiakkaaksi tavoitepainoon päästyäni ja siinä pysyessäni.
maanantai 15. helmikuuta 2010
Sinusta eroon
Tämä on jäähyväiskirje. Ei, en aio tehdä itsemurhaa. Tämä on jäähyväiskirje rakkaudelle, jota tunsin sinua kohtaan.
En varmaan koskaan ymmärtänyt sinua. Kun flirttailit minulle, minä vaivaannuin. En ymmärtänyt, että joku haluaa flirttailla kanssani. Silti tunsin turvallisuutta seurassasi. Sen voi päätellä kaikista niistä kymmenen vuoden aikana otetuista valokuvista eri tilaisuuksista, joissa aina istun vierelläsi. En muista, kumpi hakeutui toisen viereen eikä sillä ole mitään merkitystäkään.
Teit minulle monet asiat helpommaksi. Kun olin aivan pihalla ja tunsin itseni ulkopuoliseksi, sinä tervehdit minua ”Hello Sunshine” ja autoit minua kuulumaan johonkin. Keskustelimme päivittäin, joskus tunteja, joskus vähemmän. Luit minulle tekstejä ja yhdessä pohdimme niiden sisältöä ja merkitystä. Kuuntelimme musiikkia – paljon.
Rakastelimme, harrastimme seksiä. Vietimme hyviä hetkiä yhdessä. Sellaisia, joista olisi voinut seurata jotain muuta kuin satunnaisuutta.
Oli aikoja, jolloin inhosin sinua.
Kun minulla meni huonosti, sinä toit minulle musiikkia – pyytämättä. Tuit ja kannustit minua.
Minä aloin uskoa sinuun. Keskustelujemme sävy muuttui. Halusimme löytää yhteisymmärryksen ja riemuita siitä. Usein keskustelumme päättyivät onnelliseen nauruun toisiamme silmiin katsoen.
Rakastuin. Halusin sinut. Sain. Menetin. Liian monta kertaa syrjäytimme itsemme.
En uskaltanut olla rehellinen sinua kohtaan. Olin ujo, en pystynyt puhumaan tunteistani. Tuli ikäviä väärinkäsityksiä. En osannut olla itseni seurassasi.
Uskoin, että sinäkin rakastuit minuun. Olin väärässä. Uskoin, että merkitsin sinulle jotain. Olin väärässä.
Uskon, että todellakin olet väärä ihminen rakkauden tunteiden kohteeksi. Et vain minun, vaan muidenkin. Se on sinun ongelmasi, ei minun.
En tiedä, onnistuuko tämä. Joskus tuntuu, etten pääse koskaan sinusta eroon. Satutat minua edelleen. Sen takia kirjoitan tämän. Jotta en sinua enää rakastaisi etkä satuttaisi minua enää.
En varmaan koskaan ymmärtänyt sinua. Kun flirttailit minulle, minä vaivaannuin. En ymmärtänyt, että joku haluaa flirttailla kanssani. Silti tunsin turvallisuutta seurassasi. Sen voi päätellä kaikista niistä kymmenen vuoden aikana otetuista valokuvista eri tilaisuuksista, joissa aina istun vierelläsi. En muista, kumpi hakeutui toisen viereen eikä sillä ole mitään merkitystäkään.
Teit minulle monet asiat helpommaksi. Kun olin aivan pihalla ja tunsin itseni ulkopuoliseksi, sinä tervehdit minua ”Hello Sunshine” ja autoit minua kuulumaan johonkin. Keskustelimme päivittäin, joskus tunteja, joskus vähemmän. Luit minulle tekstejä ja yhdessä pohdimme niiden sisältöä ja merkitystä. Kuuntelimme musiikkia – paljon.
Rakastelimme, harrastimme seksiä. Vietimme hyviä hetkiä yhdessä. Sellaisia, joista olisi voinut seurata jotain muuta kuin satunnaisuutta.
Oli aikoja, jolloin inhosin sinua.
Kun minulla meni huonosti, sinä toit minulle musiikkia – pyytämättä. Tuit ja kannustit minua.
Minä aloin uskoa sinuun. Keskustelujemme sävy muuttui. Halusimme löytää yhteisymmärryksen ja riemuita siitä. Usein keskustelumme päättyivät onnelliseen nauruun toisiamme silmiin katsoen.
Rakastuin. Halusin sinut. Sain. Menetin. Liian monta kertaa syrjäytimme itsemme.
En uskaltanut olla rehellinen sinua kohtaan. Olin ujo, en pystynyt puhumaan tunteistani. Tuli ikäviä väärinkäsityksiä. En osannut olla itseni seurassasi.
Uskoin, että sinäkin rakastuit minuun. Olin väärässä. Uskoin, että merkitsin sinulle jotain. Olin väärässä.
Uskon, että todellakin olet väärä ihminen rakkauden tunteiden kohteeksi. Et vain minun, vaan muidenkin. Se on sinun ongelmasi, ei minun.
En tiedä, onnistuuko tämä. Joskus tuntuu, etten pääse koskaan sinusta eroon. Satutat minua edelleen. Sen takia kirjoitan tämän. Jotta en sinua enää rakastaisi etkä satuttaisi minua enää.
sunnuntai 7. helmikuuta 2010
The Descent
Silloin tällöin näkee elokuvan, jota katsoessaan tietää katsovansa todella hyvää elokuvaa, jos vain … Tällainen oli mm. Paul Schraderin Kissaihmiset, Cat People (1982), jonka kuvaus nuoren naisen seksuaalisesta heräämisestä ei olisi tarvinnut sellaista määrää shokkiefektejä. Monet kerrat suunnittelin, kuinka olisin tehnyt leffan tosin.
The Descent (2005) oli myös tällainen elokuva. Se oli karmiva, ahdistava ja intensiivinen elokuva. Täysosuma se ei ollut, koska jäin kaipaamaan muutamia asioita. Lisäksi olisin muuttanut joitain asioita. Todennäköisesti en ole ainut, jonka mielestä elokuva jätti suuria aukkoja, sillä siitä on tehty jatko-osa Descent 2.
Olisin halunnut tietää, mistä naiset tunsivat toisensa. Olivatko he lapsuudenystäviä, opiskelukavereita vai saman ekstreme-kokemusten kaipuun yhdistämiä? Mökkikohtauksissa valotettiin naisten luonteita ja suhteita toisiinsa liian vähän. Mökkikeskusteluja katsoessani aloin ajatella naisten edustavan uutta naisrotua, niin itsevarman ylimielisiä he olivat. Sarah poikkesi muista traagisen menetyksensä vuoksi, hän ei hehkuttanut itsevarmuutta. Aloin heti veikata häntä eloonjääväksi, koska hänellä ei ollut mitään menetettävää.
Luolakiipeilyssä, lieneekö oikea termi?, on kyse luottamuksesta. On luotettava muiden tukeen, on uskottava, että toiset vetävät kuilun yli eivätkä jätä paniikkikohtauksen iskiessä yksin ahtaaseen luolaan, josta ei pääse pois. Miltei heti naisten laskeuduttua luolaan selviää, että yksi heistä on pettänyt kaikkien luottamuksen tuomalla heidät tuntemattomaan luolastoon. Naisten hybris on vielä tässä vaiheessa niin suuri, että he uskovat voittavansa ja selviävänsä tuntemattomassa luolastossa. Kyse oli kuitenkin siitä, että he luottivat itseensä, eivät toisiinsa erikseen tai ryhmänä.
Luolaseikkailun alussa katsoja saa toki ihailla naisten yhteistyötä. Mutta miltei heti ongelmien alkaessa luottamus ryhmään katoaa.
Luolamiehet olisin jättänyt elokuvasta pois, he olivat tarpeettomia. Heidän ilmaantumisensa vaanimaan naisten henkiä alleviivasi liikaa sitä, että naiset joutuisivat tekemään kaikkensa selvitäkseen luolastosta elävänä pois, katsoja oli tajunnut sen jo. Ilman luolamiehiä elokuva olisi voinut olla analyysi luottamuksesta, ystävyydestä, hybriksestä ja petoksesta. Eikä siinäkään tapauksessa olis kenenkään tarvinnut jäädä eloon.
The Descent (2005) oli myös tällainen elokuva. Se oli karmiva, ahdistava ja intensiivinen elokuva. Täysosuma se ei ollut, koska jäin kaipaamaan muutamia asioita. Lisäksi olisin muuttanut joitain asioita. Todennäköisesti en ole ainut, jonka mielestä elokuva jätti suuria aukkoja, sillä siitä on tehty jatko-osa Descent 2.
Olisin halunnut tietää, mistä naiset tunsivat toisensa. Olivatko he lapsuudenystäviä, opiskelukavereita vai saman ekstreme-kokemusten kaipuun yhdistämiä? Mökkikohtauksissa valotettiin naisten luonteita ja suhteita toisiinsa liian vähän. Mökkikeskusteluja katsoessani aloin ajatella naisten edustavan uutta naisrotua, niin itsevarman ylimielisiä he olivat. Sarah poikkesi muista traagisen menetyksensä vuoksi, hän ei hehkuttanut itsevarmuutta. Aloin heti veikata häntä eloonjääväksi, koska hänellä ei ollut mitään menetettävää.
Luolakiipeilyssä, lieneekö oikea termi?, on kyse luottamuksesta. On luotettava muiden tukeen, on uskottava, että toiset vetävät kuilun yli eivätkä jätä paniikkikohtauksen iskiessä yksin ahtaaseen luolaan, josta ei pääse pois. Miltei heti naisten laskeuduttua luolaan selviää, että yksi heistä on pettänyt kaikkien luottamuksen tuomalla heidät tuntemattomaan luolastoon. Naisten hybris on vielä tässä vaiheessa niin suuri, että he uskovat voittavansa ja selviävänsä tuntemattomassa luolastossa. Kyse oli kuitenkin siitä, että he luottivat itseensä, eivät toisiinsa erikseen tai ryhmänä.
Luolaseikkailun alussa katsoja saa toki ihailla naisten yhteistyötä. Mutta miltei heti ongelmien alkaessa luottamus ryhmään katoaa.
Luolamiehet olisin jättänyt elokuvasta pois, he olivat tarpeettomia. Heidän ilmaantumisensa vaanimaan naisten henkiä alleviivasi liikaa sitä, että naiset joutuisivat tekemään kaikkensa selvitäkseen luolastosta elävänä pois, katsoja oli tajunnut sen jo. Ilman luolamiehiä elokuva olisi voinut olla analyysi luottamuksesta, ystävyydestä, hybriksestä ja petoksesta. Eikä siinäkään tapauksessa olis kenenkään tarvinnut jäädä eloon.
lauantai 6. helmikuuta 2010
Ei Heroesia tänään tai sittenkin
Tänään alkaa Heroesin kolmas tuotantokausi Subilla. Ilmeisesti esitysjankohtaa pohdittaessa on viirannut päässä tosi lujaa. Lauantai-ilta kello kymmenen, jolloin lähes joka kanavalta tulee elokuva, on ehkä surkein mahdollinen valinta esitysajaksi. Lisäksi Subin sivuilla ei ole mitään tietoja Heroesista, aivan kuin he eivät haluaisi ihmisten katsovan sitä. Ehkä he tietävät, että Subin sivuilta ei tietoa Heroesista haeta. Omituista ohjelmapolitiikkaa.
Olen onneksi nähnyt Heroesin kolmannen tuotantokauden jo, mutta silti ottaa päähän. Katselen Heroesia ilokseni, sillä siinä on hyvät henkilöhahmot ja silmänruokaa riittävästi. Todennäköisesti katson nämä Subilta tulevat jaksot, jos samanaikainen leffatarjonta ei houkuta.
Tänään en Heroesia katso, sillä aion katsoa kakkoselta tulevan leffan The Descent. Siitä Leffablogin pitäjä kirjoitti näin: ”Vuosikymmenen harvoja todella vahvoja kauhuelokuvia. Neil Marshallin ohjaus palautti uskoni siihen, että vielä tässäkin iässä elokuvaa katsoessa voi aidosti pelätä. Juoni? Ei mitään ihmeellistä. Henkilöhahmot ajavat asiansa, mutta puhdas paniikki, jatkuva vaarantunne ja karmea tapahtumaympäristö ovat ne palaset jotka tekevät The Descentistä huippuleffan.”
Ssilloin kun The Descent tuli Suomeen, päätin, että tätä leffaa en katso. Minulla on melko voimakas ahtaanpaikankammo ja siitä juuri The Descentissä on kyse. Plus jostain muusta. Leffablogin lausunto elokuvasta on kuitenkin niin houkuttava, että ainakin aloitan sen katsomisen.
--------------
Taidan olla hieman huolimaton. The Descent alkaakin vasta 23.05 eli ehdin nähdä Heroesin.
Olen onneksi nähnyt Heroesin kolmannen tuotantokauden jo, mutta silti ottaa päähän. Katselen Heroesia ilokseni, sillä siinä on hyvät henkilöhahmot ja silmänruokaa riittävästi. Todennäköisesti katson nämä Subilta tulevat jaksot, jos samanaikainen leffatarjonta ei houkuta.
Tänään en Heroesia katso, sillä aion katsoa kakkoselta tulevan leffan The Descent. Siitä Leffablogin pitäjä kirjoitti näin: ”Vuosikymmenen harvoja todella vahvoja kauhuelokuvia. Neil Marshallin ohjaus palautti uskoni siihen, että vielä tässäkin iässä elokuvaa katsoessa voi aidosti pelätä. Juoni? Ei mitään ihmeellistä. Henkilöhahmot ajavat asiansa, mutta puhdas paniikki, jatkuva vaarantunne ja karmea tapahtumaympäristö ovat ne palaset jotka tekevät The Descentistä huippuleffan.”
Ssilloin kun The Descent tuli Suomeen, päätin, että tätä leffaa en katso. Minulla on melko voimakas ahtaanpaikankammo ja siitä juuri The Descentissä on kyse. Plus jostain muusta. Leffablogin lausunto elokuvasta on kuitenkin niin houkuttava, että ainakin aloitan sen katsomisen.
--------------
Taidan olla hieman huolimaton. The Descent alkaakin vasta 23.05 eli ehdin nähdä Heroesin.
tiistai 2. helmikuuta 2010
Miten sinä teit tämän?
Aamulla, matkalla työhuoneeseesi, koputit huoneeni oveen. Raotit ovea jonkin verran ja huikkasit Moi ja suljit oven. Huusin perääsi, mutta et kuullut. Nousin tuolista ja tulin huoneeseesi. Kerroin meneväni kokoukseen. Hetken ihmettelit, miksi kerron sen, sitten tajusit: "Niin se ruokahomma!" Sanoin pääseväni vasta puoli kahdeltatoista ja sinä sanoit olevasi nälkäinen. Sovimme, että menet jo yhdeltätoista, mutta odotat minua.
Kun tulin, istuit yksin isossa pöydässä. Olin toki sanonut, että hätistele kaikki pöytään tulijat pois, mutta en uskonut niin käyvän. Istahdin viereesi, sillä siinä on minun paikkani. Emme ehtineet olla kahden, pöytään tuli heti muita. En ehtinyt kiittää sinua siitä, että odotit minua.
Ruokailun jälkeen kävelimme yhdessä takaisin. Kerroit minulle jotain, minä naurahdin, pehmeänä ja onnellisena.
Miten sinä teit tämän?
Kun kävelen vierelläsi, kaikki etäisyydet tuntuvat liian pitkiltä.
Kun tulin, istuit yksin isossa pöydässä. Olin toki sanonut, että hätistele kaikki pöytään tulijat pois, mutta en uskonut niin käyvän. Istahdin viereesi, sillä siinä on minun paikkani. Emme ehtineet olla kahden, pöytään tuli heti muita. En ehtinyt kiittää sinua siitä, että odotit minua.
Ruokailun jälkeen kävelimme yhdessä takaisin. Kerroit minulle jotain, minä naurahdin, pehmeänä ja onnellisena.
Miten sinä teit tämän?
Kun kävelen vierelläsi, kaikki etäisyydet tuntuvat liian pitkiltä.
Nyt sänkyyn lukemaan
Tuntuu, että asiat eivät suju. En osaa enää laihduttaa. Ostan suklaata ja syön sitä, vaikka tiedän, ettei se ole minulle hyväksi.
Oikeastaan pelästyin kuivaa ihoani ja kuivia hiuksiani. Ihooni ilmestyi punaisia läikkiä, joihin ei mikään kosteusvoide tunnu tepsivän. Siispä nautin rasvaa sisäisesti. Voi olla, että kuiva iho johtuu pitkästä pakkaskaudesta, mutta se voi johtua myös vähärasvaisesta ravinnosta. Olen myös vähentänyt suihkussa käyntiä, koska se kuivattaa ihoa. Ostan kosteusvoiteita, joiden toivon auttavan, mutta tähän mennessä se on ollut rahojen suihkussa repimistä.
Punaiset läikät ilmestyivät myös käsiini. Aivan kuin ihoni olisi päättänyt kuolla muuttumalla ensin punaiseksi ja sitten kuivumalla pois. Käsivoidetta laitan puolen tunnin välein ja yllättäen se on auttanut. Käteni eivät näytä enää yhtä kamalilta kuin lauantaiaamuna. Ehkä käsivoide korjaisi ihovaurioni myös muualla vartalossani.
Tänään oli kuitenkin ihan hyvä päivä. Töissä viihdyin ja tein työni innokkaasti siihen paneutuen. Ruokailuhetki oli hauska kuten aina ennenkin hyvässä seurassa. Aamulla huomasin Hesarista, että Akateemisen kirjakuapan ale jatkuu. Olin unohtanut sen kokonaan, vaikka aleluettelossa oli yksi kirja, jonka halusin ostaa.
Kirjahyllyssäni ovat kaikki ne Portti-lehdet, joissa on Pasi Jääskeäisen novellit. Sieltä löytyvät myös Lumikko ja yhdeksän muuta sekä Missä junat kääntyvät. Sen sijaan Taivaalta pudonneen eläintarhan ostin vasta tänään. En ole ehtinyt vielä lukea esipuheen laihtuvaa siamilaista kissaa pidemmälle novellikokoelmaa, mutta jo esipuhe sai minut hyvälle tuulelle. Suurin osa kokoelman novelleista ovat minulle tuttuja, koska ne on julkaistu aikaisemmin Missä junat kääntyvät -kokoelmassa. Tähän Taivaalta pudonneeseen eläintarhaan tarinat on editoitu ja muokattu ja onpa siinä uusiakin tarinoita. Pidän kovasti Jääskeläisen tavasta kirjoittaa.
Joten miksi suotta haaskaan tässä hyvä lukuaikaa kirjoittelmalla blogia? Sitä minäkin ihmettelen.
Oikeastaan pelästyin kuivaa ihoani ja kuivia hiuksiani. Ihooni ilmestyi punaisia läikkiä, joihin ei mikään kosteusvoide tunnu tepsivän. Siispä nautin rasvaa sisäisesti. Voi olla, että kuiva iho johtuu pitkästä pakkaskaudesta, mutta se voi johtua myös vähärasvaisesta ravinnosta. Olen myös vähentänyt suihkussa käyntiä, koska se kuivattaa ihoa. Ostan kosteusvoiteita, joiden toivon auttavan, mutta tähän mennessä se on ollut rahojen suihkussa repimistä.
Punaiset läikät ilmestyivät myös käsiini. Aivan kuin ihoni olisi päättänyt kuolla muuttumalla ensin punaiseksi ja sitten kuivumalla pois. Käsivoidetta laitan puolen tunnin välein ja yllättäen se on auttanut. Käteni eivät näytä enää yhtä kamalilta kuin lauantaiaamuna. Ehkä käsivoide korjaisi ihovaurioni myös muualla vartalossani.
Tänään oli kuitenkin ihan hyvä päivä. Töissä viihdyin ja tein työni innokkaasti siihen paneutuen. Ruokailuhetki oli hauska kuten aina ennenkin hyvässä seurassa. Aamulla huomasin Hesarista, että Akateemisen kirjakuapan ale jatkuu. Olin unohtanut sen kokonaan, vaikka aleluettelossa oli yksi kirja, jonka halusin ostaa.
Kirjahyllyssäni ovat kaikki ne Portti-lehdet, joissa on Pasi Jääskeäisen novellit. Sieltä löytyvät myös Lumikko ja yhdeksän muuta sekä Missä junat kääntyvät. Sen sijaan Taivaalta pudonneen eläintarhan ostin vasta tänään. En ole ehtinyt vielä lukea esipuheen laihtuvaa siamilaista kissaa pidemmälle novellikokoelmaa, mutta jo esipuhe sai minut hyvälle tuulelle. Suurin osa kokoelman novelleista ovat minulle tuttuja, koska ne on julkaistu aikaisemmin Missä junat kääntyvät -kokoelmassa. Tähän Taivaalta pudonneeseen eläintarhaan tarinat on editoitu ja muokattu ja onpa siinä uusiakin tarinoita. Pidän kovasti Jääskeläisen tavasta kirjoittaa.
Joten miksi suotta haaskaan tässä hyvä lukuaikaa kirjoittelmalla blogia? Sitä minäkin ihmettelen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
