Aloin miettiä miehen paikkaa jouluna ja etenkin joulua edeltävänä aikana joulukuun alussa. Silloin kaapeliyhtiö Welho antoi kuukauden maksuttomaan tv-katseluun Eurosportin. Olin hyvin pettynyt valintaan, olin kuvitellut, että jouluksi tulee joku ihana leffakanava. Sen sijaan tuli urheilua, joka perinteisesti on miesten juttu.
Ehkä on niin, että jouluvalmisteluissa miehellä ei ole osaa. Ehkä mies voi toimia naisen käskyläisenä, jolloin hänen tehtävänään on käydä kaupassa ja ehkä hankkia kuusi. Mahdollisesti mies saa osansa joulusiivouksesta ja joku mies saattaa osallistua jouluruokien tekemiseen. Muuten miehen tehtävänä on katsoa Eurosportia ja huvittaa itse itseään. Vaimo/tyttöystävä/äiti ei sitä jaksa rehkittyään töissä ja kotona jouluvalmisteluissa.
Taloyhtiössäni on joulusauna. Naisille klo 11-14 ja miehille 14-17. Miehet saavatkin sitten tulla valmiiseen joulupöytään suoraan saunasta. Jos minä olisin saanut päättää ajankohdista, olisi saunavuorot alkaneet vasta joulurauhan julistuksen jälkeen. Silloin kaupatkin menevät kiinni eikä joulupöydästä voi puuttua enää mitään. Ensiksi saunaan menisivät miehet ja he tulisivat sieltä kahdelta.
Miesten saunoessa naiset juovat glögiä ja katselevat telkkaria. Lepäävät hetken. Naisten saunavuoro olisi 14-16. Sen aikana miehet kattavat pöydän ja kuumentavat ruoat. Ja nainen tulee saunasta valmiiseen ruokapöytään. Uskoisin tällaisella alulla jouluaatosta tulee miellyttävämpi ja vähemmän riitaisa. Eikä naisen tarvitse väsymykseltään alkaa nuokkua heti ruoan jälkeen.
Tämä on tietenkin kuvittelua ja yleistämistä. Silti joulu on usein naisen teko, taika ja juhla.
tiistai 22. joulukuuta 2009
perjantai 18. joulukuuta 2009
Nykyisin likaiset hiukset
Olen oppinut tänä syksynä uuden sanonnan: ”Kun mulla on nykyisin nämä likaiset hiukset”. Itse asiassa sisareni perustelli tällä tavoin sitä, ettei hän pitänyt hiuksiaan auki. Silloin ihmettelin, miten niin nykyisin. Eivätkö hiukset ole likaiset tänään tai juuri nyt, mutta että ne pestään piakkoin ja ovat sitten taas puhtaat? ’Nykyisin likaiset hiukset’ viittaa siihen, ettei hiuksia ole tarkoituskaan pestä lähiaikoina!
Sulateltuani lausetta totesin, että voin käyttää sitä useissa tilanteissa. Sekä konkreettisesti viittaamaan likaisiin hiuksiin että abstraktimmin viittaamaan asioihin, jotka yleensä tehdään, mutta nyt ei vaan tehdä.
Aloin myös soveltaa sanontaa itseeni: huomasin, ettei hiuksia tarvitse pestä niin usein. Samalla periaatteella tajusin, että on paljon muitakin asioita, joita ei ole pakko tehdä nyt tai heti tai hetken päästä. Voi olla tekemättä tai tehdä sitten kun huvittaa tai aika tuntuu siihen sopivalta.
Sulateltuani lausetta totesin, että voin käyttää sitä useissa tilanteissa. Sekä konkreettisesti viittaamaan likaisiin hiuksiin että abstraktimmin viittaamaan asioihin, jotka yleensä tehdään, mutta nyt ei vaan tehdä.
Aloin myös soveltaa sanontaa itseeni: huomasin, ettei hiuksia tarvitse pestä niin usein. Samalla periaatteella tajusin, että on paljon muitakin asioita, joita ei ole pakko tehdä nyt tai heti tai hetken päästä. Voi olla tekemättä tai tehdä sitten kun huvittaa tai aika tuntuu siihen sopivalta.
maanantai 14. joulukuuta 2009
Vimma
Vimma ajaa minua takaa ruoskan kanssa. En tiedä, mitä se tavoittelee tai mistä on kyse. Lepohetkiä se ei salli, vaan on sitä mieltä, että kaikki aika on käytettävä hyväksi, tehtävä jotain mielekästä. Sellaista ei ole television tai elokuvien katselu. Pasianssin pelaaminen ei ainakaan ole vimman mukaan tarpeellista tai mielekästä.
Kuitenkin teen niitä. Käytän aikaani epämääräiseen olemiseen, josta ei voi kertoa jälkeenpäin mitään. En tiedä, mitä tein viikonlopulla. Toki tein jouluostoksia, kirjoitin joulukortit, kävin ruokakaupassa, laitoin ruokaa, mutta ei niitä kerrota silloin, kun joku haluaa kuulla viikonlopun tekemisistäni.
Vimma vaatii, pakottaa, minut tekemään asioita, jotka voivat olla merkittäviä. Se sanoo minulle, että kodin on oltava siisti ja siivottu. Se sanoo minulle, että pitää kirjoittaa enemmän, että pitää tehdä kaikkea enemmän. Olla koko ajan enemmän kuin mitä olen. Vimma väittää, että aikaa ei ole haaskattavaksi, että kaikki pitää tehdä juuri nyt.
Vimman ruoskittavana olo ei ole miellyttävää. Koko ajan tunnen itseni riittämättömäksi. Usein tunnen tekeväni vääriä asioita.
Mutta kun nautin tekemisestäni, keskityn ja syvennyn siihen. En huomaa ajan kulumista, en ympäröivää maailmaa. Eikä vimma heiluttele ruoskaansa. Tekeminen ei välttämättä ole kummallista, mitään erityistä. Se voi olla toisen ihmisen kanssa olemista. Se voi olla levyjen selailua kirjastossa ja sen pohtimista, minkälaista musiikkia lainaisin tällä kertaa. Se voi olla siivoamista, se voi olla kirjoittamista.
Kaipaan kirjoittamista silloin kun en sitä voi tehdä. Ilotulituksen lailla mieleni syöttää minulle ideoita, joista voisin kirjoittaa. Muotoilen mielessäni otsikoita ja lauseita, suunnittelen rakennetta. Kun pääsen koneen ääreen, mieleni on tyhjä. Silloin vimma alkaa ruoskintansa ja huomauttaa ajan haaskaamisesta kaikenlaiseen turhuuteen ja haukkuu minua saamattomaksi. En tiedä miksi, koska ei siten voi saada mitään aikaiseksi.
Pitäisikö vimmaa uskoa, antaa sen piiskata itseäni kaiken aikaa vai antaisinko vimman vain olla? En vain huomioisi sitä? Voisinko elää niin, olla tavoittelematta taivaita? En, en mitenkään.
Kuitenkin teen niitä. Käytän aikaani epämääräiseen olemiseen, josta ei voi kertoa jälkeenpäin mitään. En tiedä, mitä tein viikonlopulla. Toki tein jouluostoksia, kirjoitin joulukortit, kävin ruokakaupassa, laitoin ruokaa, mutta ei niitä kerrota silloin, kun joku haluaa kuulla viikonlopun tekemisistäni.
Vimma vaatii, pakottaa, minut tekemään asioita, jotka voivat olla merkittäviä. Se sanoo minulle, että kodin on oltava siisti ja siivottu. Se sanoo minulle, että pitää kirjoittaa enemmän, että pitää tehdä kaikkea enemmän. Olla koko ajan enemmän kuin mitä olen. Vimma väittää, että aikaa ei ole haaskattavaksi, että kaikki pitää tehdä juuri nyt.
Vimman ruoskittavana olo ei ole miellyttävää. Koko ajan tunnen itseni riittämättömäksi. Usein tunnen tekeväni vääriä asioita.
Mutta kun nautin tekemisestäni, keskityn ja syvennyn siihen. En huomaa ajan kulumista, en ympäröivää maailmaa. Eikä vimma heiluttele ruoskaansa. Tekeminen ei välttämättä ole kummallista, mitään erityistä. Se voi olla toisen ihmisen kanssa olemista. Se voi olla levyjen selailua kirjastossa ja sen pohtimista, minkälaista musiikkia lainaisin tällä kertaa. Se voi olla siivoamista, se voi olla kirjoittamista.
Kaipaan kirjoittamista silloin kun en sitä voi tehdä. Ilotulituksen lailla mieleni syöttää minulle ideoita, joista voisin kirjoittaa. Muotoilen mielessäni otsikoita ja lauseita, suunnittelen rakennetta. Kun pääsen koneen ääreen, mieleni on tyhjä. Silloin vimma alkaa ruoskintansa ja huomauttaa ajan haaskaamisesta kaikenlaiseen turhuuteen ja haukkuu minua saamattomaksi. En tiedä miksi, koska ei siten voi saada mitään aikaiseksi.
Pitäisikö vimmaa uskoa, antaa sen piiskata itseäni kaiken aikaa vai antaisinko vimman vain olla? En vain huomioisi sitä? Voisinko elää niin, olla tavoittelematta taivaita? En, en mitenkään.
Tuulen viemää
Minusta on hauskaa kuulla hienon etelän ladyn huudahtelevan great balls of fire. Scarlett O’Hara on Tuulen viemää -leffassa ainut henkilö, joka käyttää puheessaan tällaisia, aikanaan varmaankin alatyylisiä, ilmauksia. Käsikirjoittajan tavoitteena on todennäköisesti ollut korostaa Scarlettin personallisuuden ainutlaatuisuutta.
Ihailen Scarlettin sisukkuutta ja kykyä olla tilanteen tasalla. Siksi on kovin ristiriitaista, että hän pysyy pikkutytön rakkaudessaan Ashleyyn. Hän on rakkautensa sokaisema eikä pysty tunnistamaan aikuisen naisen tunteitaan. Kun Scarletti vihdoin tajuaa rakastaneensa Rhettia pitkään, on se liian myöhäistä. Tarinassa Rhettin lähtöä on perusteltu moneen kertaan. Siksi se ei enää tunnu traagiselta. Traagista tarinassa on rakkauden päättyminen, ihmisten vieraantuminen toisistaan ja kyvyttömyys tunnistaa omia tunteitaan.
Tämä Tuulen viemän tragedia itkettää minua joka kerta. Alkaen siitä kun Scarlett ilmoittaa kylmästi Rhettille, että pitää ovensa vastedes lukossa, koska ei halua lisää lapsia. Väärinkäsityksiä, mustasukkaisuutta, puhumattomuutta ja yhteyden puutetta, kuolemaa. Tällaisista koetuksista ei selviä edes Rhettin Scarlettia kohtaan tuntema rakkaus.
Tuulen viemää on tullut lyhyen ajan sisällä kaksi kertaa televisiosta. Katsoin sen kummallakin kerralla. Seuraavan kerran muutaman vuoden päästä.
Ihailen Scarlettin sisukkuutta ja kykyä olla tilanteen tasalla. Siksi on kovin ristiriitaista, että hän pysyy pikkutytön rakkaudessaan Ashleyyn. Hän on rakkautensa sokaisema eikä pysty tunnistamaan aikuisen naisen tunteitaan. Kun Scarletti vihdoin tajuaa rakastaneensa Rhettia pitkään, on se liian myöhäistä. Tarinassa Rhettin lähtöä on perusteltu moneen kertaan. Siksi se ei enää tunnu traagiselta. Traagista tarinassa on rakkauden päättyminen, ihmisten vieraantuminen toisistaan ja kyvyttömyys tunnistaa omia tunteitaan.
Tämä Tuulen viemän tragedia itkettää minua joka kerta. Alkaen siitä kun Scarlett ilmoittaa kylmästi Rhettille, että pitää ovensa vastedes lukossa, koska ei halua lisää lapsia. Väärinkäsityksiä, mustasukkaisuutta, puhumattomuutta ja yhteyden puutetta, kuolemaa. Tällaisista koetuksista ei selviä edes Rhettin Scarlettia kohtaan tuntema rakkaus.
Tuulen viemää on tullut lyhyen ajan sisällä kaksi kertaa televisiosta. Katsoin sen kummallakin kerralla. Seuraavan kerran muutaman vuoden päästä.
keskiviikko 9. joulukuuta 2009
Kuvitteellinen elämä, osa 2
Ehkä elämäni on hyvin tylsää. Jokin syy sille pitää olla, että katson Supernaturalia DVD:ltä jakso toisensa perään. Tai että Moonlight tuntuu yhtäkkiä oikein toimivalta sarjalta. Supernatural tarjoaa kauhua ja jännitystä ja Moonlight romantiikkaa. Näinkö köyhäksi voi elämä mennä?
Töiden jälkeen tulen kotiin, syön, lähden kauppaan, laitan tyttärelle ruokaa, luen ja kirjoitan blogeja ja katson elokuvia, tv-sarjoja ja toisinaan dokumentteja. Töissä sentään tapahtuu kaikenlaista, mutta se vapaa-aika. Se on vain kuvitteellista elämää.
Töiden jälkeen tulen kotiin, syön, lähden kauppaan, laitan tyttärelle ruokaa, luen ja kirjoitan blogeja ja katson elokuvia, tv-sarjoja ja toisinaan dokumentteja. Töissä sentään tapahtuu kaikenlaista, mutta se vapaa-aika. Se on vain kuvitteellista elämää.
lauantai 5. joulukuuta 2009
Onnellinen loppu on vain keskeneräinen tarina
Silloin tällöin joku kysyy minulta, miksi minulla ei ole miestä. Kerron esimerkin.
Yksi mies kiinnostui minusta. Jutteli ja tuli kaverinsa kanssa pöytääni sisareni luvalla. Minä en ehkä olisi antanut lupaa. Mies ei halunnut käyttää nimeäni vaan piti parin minuutin tuttavuuden perusteella itseään oikeutetuksi keksiä minulle lempinimi. Kaverinsa oli hölöttävä maneerinen naiseniskijä, jolla on aina samat jutut. Aloitti kertomalla vitsejä. Naisiahan pitää naurattaa. Parin typerän vitsin jälkeen sanoin inhoavani vitsejä. Siitäkös hän vasta yltyikin. Hölöttävän kaverin typeryys suututti minua. Samoin se, että se minusta kiinnostunut mies antoi kaverinsa olla äänessä.
Mies lähti tupakalle ja hakemaan lisää juomaa. Kaveri jäi kertomaan vitsejä. Vähemmän ystävälliset kommenttini menivät perille ja hän kysyi haluanko hänen häipyvän. Ilmaisen sen olevan suuri toiveeni ja hän lähti. En jäänyt odottamaan sitä toista vaan lähdin kotiin.
Esimerkistä ilmenee, että olen hyvin torjuva tilanteessa, jossa vastakkainen sukupuoli lähestyy minua tutustumis- tai iskemistarkoituksessa. Kaikki puolustusmekanismini purkautuvat alitajunnasta käytökseeni ja saan hyvin nopeasti miehen kuin miehen karkotettua luotani. En halua olla kohde, objekti, jota tullaan vain iskemään. En halua, että minua lähestytään maneerisesti. En halua, että minua lähestytään!
Voimakkaat defenssini saavat aikaiseksi myös sen, että silloin kun itse olen kiinnostunut jostain miehestä, mitään ei tapahdu. Alan ujostelemaan, en uskalla lähestyä. Eikä toinen osaa lukea ristiriitaisia viestejäni: Tule jo! Uskallapas vaan lähestyä!
En vihaa miehiä. Jotkut parhaista ystävistäni ovat miehiä. Ehkä on pikemmin kyse siitä, että pelkään. En miehiä, vaan sitä, että minuun taas sattuu. En uskalla antaa miehen tutustua minuun. Voisin vaikka rakastua. Eikä siinä voi käydä hyvin.
Otsikko on lainaus elokuvasta Mr & Ms Smith (2005).
Yksi mies kiinnostui minusta. Jutteli ja tuli kaverinsa kanssa pöytääni sisareni luvalla. Minä en ehkä olisi antanut lupaa. Mies ei halunnut käyttää nimeäni vaan piti parin minuutin tuttavuuden perusteella itseään oikeutetuksi keksiä minulle lempinimi. Kaverinsa oli hölöttävä maneerinen naiseniskijä, jolla on aina samat jutut. Aloitti kertomalla vitsejä. Naisiahan pitää naurattaa. Parin typerän vitsin jälkeen sanoin inhoavani vitsejä. Siitäkös hän vasta yltyikin. Hölöttävän kaverin typeryys suututti minua. Samoin se, että se minusta kiinnostunut mies antoi kaverinsa olla äänessä.
Mies lähti tupakalle ja hakemaan lisää juomaa. Kaveri jäi kertomaan vitsejä. Vähemmän ystävälliset kommenttini menivät perille ja hän kysyi haluanko hänen häipyvän. Ilmaisen sen olevan suuri toiveeni ja hän lähti. En jäänyt odottamaan sitä toista vaan lähdin kotiin.
Esimerkistä ilmenee, että olen hyvin torjuva tilanteessa, jossa vastakkainen sukupuoli lähestyy minua tutustumis- tai iskemistarkoituksessa. Kaikki puolustusmekanismini purkautuvat alitajunnasta käytökseeni ja saan hyvin nopeasti miehen kuin miehen karkotettua luotani. En halua olla kohde, objekti, jota tullaan vain iskemään. En halua, että minua lähestytään maneerisesti. En halua, että minua lähestytään!
Voimakkaat defenssini saavat aikaiseksi myös sen, että silloin kun itse olen kiinnostunut jostain miehestä, mitään ei tapahdu. Alan ujostelemaan, en uskalla lähestyä. Eikä toinen osaa lukea ristiriitaisia viestejäni: Tule jo! Uskallapas vaan lähestyä!
En vihaa miehiä. Jotkut parhaista ystävistäni ovat miehiä. Ehkä on pikemmin kyse siitä, että pelkään. En miehiä, vaan sitä, että minuun taas sattuu. En uskalla antaa miehen tutustua minuun. Voisin vaikka rakastua. Eikä siinä voi käydä hyvin.
Otsikko on lainaus elokuvasta Mr & Ms Smith (2005).
perjantai 4. joulukuuta 2009
Yö on ajatuksia
Uusi vuorokausi on alkanut, mutta minä yökyöpeli olen hereillä. Töistä kotiin tullessani minua odotti pannullinen kahvia. En ole pitkiin aikoihin juonut kahvia lounaan jälkeen. Nyt join pari kupillista, koska kahvi oli minua varten keitetty.
Ehkä minua valvottaa muukin kuin kahvi. Harvoin olen edes menossa nukkumaan vielä tähän aikaan. Pidän valvomisesta, hereillä olemisesta. Joskus, kun olen yksin kotona, pyöriskelen sängyssäni ja odotan aamua. Silloin minua nukuttaisi, mutta uni ei tule ja minua pelottaa. Joskus olen niin pitkiä aikoja yksin, että nukun silkasta uupumuksesta monen yön valvomisen jälkeen. Sitten kun jään yksin, kun tyttäreni lähtee pois kotoa, en todennäköisesti nuku lainkaan.
Nyt ei ole siitä kyse. Murehdin työasioita. En tiedä teinkö oikein, kun kävin esimiehen luona juttelemassa. Olin vihainen ja tyly. Halusin hänen olevan selvillä osaamisestani ja koulutuksestani, sillä epäilen hänellä olevan niistä vain epämääräinen aavistus. Halusin hänen tajuavan, että minua loukkaa aavistukseen perustuva lasikatto yläpuolellani. Toisin sanoen asemani työpaikalla on valettu sementtiin. Olen puolen pisteen päässä seuraavasta vaativuusluokasta, mutta minut on määritelty siten, että muutos parempaan vaativuusluokkaan ei ole mahdollinen. Siltä minusta tuntuu eikä se tunnu kivalta. Uuden palkkausjärjestelmän piti kai motivoida.
Silti olen tyytyväinen siitä, että minulla on työpaikka. Hyvä työpaikka, kaikesta huolimatta. Ja kaikesta huolimatta yritän olla hyvä työssäni. Se on kai sitä protestanttista etiikkaa.
Työasioiden lisäksi eräs ihminen pyörii mielessäni. Olemme keskustelleet intensiivisesti monesta asiasta. Toisen seurasta nauttien ja toisen ajatuksia kunnioittaen ja niistä innostuen. Olimme joskus ihastuneita toisiimme. Että siitä ei sitten tullut kovin paljoa enempää satutti minua kovasti. Siksi olen varovainen ja huolissani. Ja toivon, että jos tällä kertaa asiat sujuisivat paremmin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
