Onnellinen loppu on vain keskeneräinen tarina

Silloin tällöin joku kysyy minulta, miksi minulla ei ole miestä. Kerron esimerkin.

Yksi mies kiinnostui minusta. Jutteli ja tuli kaverinsa kanssa pöytääni sisareni luvalla. Minä en ehkä olisi antanut lupaa. Mies ei halunnut käyttää nimeäni vaan piti parin minuutin tuttavuuden perusteella itseään oikeutetuksi keksiä minulle lempinimi. Kaverinsa oli hölöttävä maneerinen naiseniskijä, jolla on aina samat jutut. Aloitti kertomalla vitsejä. Naisiahan pitää naurattaa. Parin typerän vitsin jälkeen sanoin inhoavani vitsejä. Siitäkös hän vasta yltyikin. Hölöttävän kaverin typeryys suututti minua. Samoin se, että se minusta kiinnostunut mies antoi kaverinsa olla äänessä.

Mies lähti tupakalle ja hakemaan lisää juomaa. Kaveri jäi kertomaan vitsejä. Vähemmän ystävälliset kommenttini menivät perille ja hän kysyi haluanko hänen häipyvän. Ilmaisen sen olevan suuri toiveeni ja hän lähti. En jäänyt odottamaan sitä toista vaan lähdin kotiin.

Esimerkistä ilmenee, että olen hyvin torjuva tilanteessa, jossa vastakkainen sukupuoli lähestyy minua tutustumis- tai iskemistarkoituksessa. Kaikki puolustusmekanismini purkautuvat alitajunnasta käytökseeni ja saan hyvin nopeasti miehen kuin miehen karkotettua luotani. En halua olla kohde, objekti, jota tullaan vain iskemään. En halua, että minua lähestytään maneerisesti. En halua, että minua lähestytään!

Voimakkaat defenssini saavat aikaiseksi myös sen, että silloin kun itse olen kiinnostunut jostain miehestä, mitään ei tapahdu. Alan ujostelemaan, en uskalla lähestyä. Eikä toinen osaa lukea ristiriitaisia viestejäni: Tule jo! Uskallapas vaan lähestyä!

En vihaa miehiä. Jotkut parhaista ystävistäni ovat miehiä. Ehkä on pikemmin kyse siitä, että pelkään. En miehiä, vaan sitä, että minuun taas sattuu. En uskalla antaa miehen tutustua minuun. Voisin vaikka rakastua. Eikä siinä voi käydä hyvin.

Otsikko on lainaus elokuvasta Mr & Ms Smith (2005).