En ole kirjoittanut Kirjastonhoitajattareen aikoihin. En ole tiennyt, mitä kirjoittaisin tai miksi kirjoittaisin. Olen jumissa, välirikko ystävieni kanssa on lamauttanut minut. Emme ole tavanneet emmekä keskustelleet asiasta. Puhun asiasta muiden läheisteni kanssa. Suunnittelen, mitä kohdatessamme sanon näille ystävilleni, joiden ansiosta olen ollut lukossa.
Tiedän toki, että olen itse vastuussa tunteistani. Vain minä voin tuon lukon avata ja purkaa. Tiedän, että minun pitää antaa anteeksi. Tiedän, että minun pitää puhua asiasta kummankin kanssa. Tiedän, mutta en vieläkään tunne muuta kuin pahanoloni.
Ajattelen anteeksiannon problematiikkaa päivittäin. Välillä päätän antaa heille anteeksi. Toisena päivänä olen varma, etten voi antaa heille anteeksi koskaan. Ja sitten uuvun, ajattelen, mitä väliä millään on. Onko sillä väliä, miten annan itseäni kohdella? Jos vain antaisin asioiden olla.
Minulle tyypillistä olisi vain jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Joskus se on toiminutkin, olen unohtanut ja antanut anteeksi. Nyt kuvittelen, että minun on puhuttava. Ystävistä toisen olen tuntenut yli 20 vuotta ja toisen 19 vuotta. On järjetöntä, että jättäisin asian jäytämään minua ja suhdettani heihin.
Ahdistustani olen lievittänyt katsomalla Supernaturalin neloskautta. On koukuttavaa paeta omaa elämäänsä Supernaturalin tarinoihin veljeksistä, enkeleistä, demoneista ja maailmanlopusta. On koukuttavaa pelätä ja tuntea kauhua toisen puolesta, turvallisesti omassa kodissaan.
Viidettä kautta en ole vielä tilannut, vaikka neloskausi tuntui päättyvän kesken. Deanille annettu tehtävä selvisi lopullisesti vasta viimeisessä jaksossa, mutta sen toteuttaminen jäi vitoskaudelle. Turhauttavaa. Toinen syy hankkia viides kausi (niin kuin siihen syitä tarvitsisin) on tilanne, johon Sam ja Dean jäivät suhteessa toisiinsa ja koko elämäänsä.
Kolmas syy on Supernaturalin tarjoama loistava viihde!
Linkissä makupaloja jaksosta Yellow Fever.
