Vimma

Vimma ajaa minua takaa ruoskan kanssa. En tiedä, mitä se tavoittelee tai mistä on kyse. Lepohetkiä se ei salli, vaan on sitä mieltä, että kaikki aika on käytettävä hyväksi, tehtävä jotain mielekästä. Sellaista ei ole television tai elokuvien katselu. Pasianssin pelaaminen ei ainakaan ole vimman mukaan tarpeellista tai mielekästä.

Kuitenkin teen niitä. Käytän aikaani epämääräiseen olemiseen, josta ei voi kertoa jälkeenpäin mitään. En tiedä, mitä tein viikonlopulla. Toki tein jouluostoksia, kirjoitin joulukortit, kävin ruokakaupassa, laitoin ruokaa, mutta ei niitä kerrota silloin, kun joku haluaa kuulla viikonlopun tekemisistäni.

Vimma vaatii, pakottaa, minut tekemään asioita, jotka voivat olla merkittäviä. Se sanoo minulle, että kodin on oltava siisti ja siivottu. Se sanoo minulle, että pitää kirjoittaa enemmän, että pitää tehdä kaikkea enemmän. Olla koko ajan enemmän kuin mitä olen. Vimma väittää, että aikaa ei ole haaskattavaksi, että kaikki pitää tehdä juuri nyt.

Vimman ruoskittavana olo ei ole miellyttävää. Koko ajan tunnen itseni riittämättömäksi. Usein tunnen tekeväni vääriä asioita.

Mutta kun nautin tekemisestäni, keskityn ja syvennyn siihen. En huomaa ajan kulumista, en ympäröivää maailmaa. Eikä vimma heiluttele ruoskaansa. Tekeminen ei välttämättä ole kummallista, mitään erityistä. Se voi olla toisen ihmisen kanssa olemista. Se voi olla levyjen selailua kirjastossa ja sen pohtimista, minkälaista musiikkia lainaisin tällä kertaa. Se voi olla siivoamista, se voi olla kirjoittamista.

Kaipaan kirjoittamista silloin kun en sitä voi tehdä. Ilotulituksen lailla mieleni syöttää minulle ideoita, joista voisin kirjoittaa. Muotoilen mielessäni otsikoita ja lauseita, suunnittelen rakennetta. Kun pääsen koneen ääreen, mieleni on tyhjä. Silloin vimma alkaa ruoskintansa ja huomauttaa ajan haaskaamisesta kaikenlaiseen turhuuteen ja haukkuu minua saamattomaksi. En tiedä miksi, koska ei siten voi saada mitään aikaiseksi.

Pitäisikö vimmaa uskoa, antaa sen piiskata itseäni kaiken aikaa vai antaisinko vimman vain olla? En vain huomioisi sitä? Voisinko elää niin, olla tavoittelematta taivaita? En, en mitenkään.