Lempeys, hellyys ja rakkaus olivat lapsuuteni tunnekartassa harvinaisia vieraita. Sensijaan suuttumus ja viha olivat sallittuja tunteita. Olin raivopää. Suutuin nopeasti, yhtäkkiä, varoittamatta. Riehuin ja rikoin astioita ja huonekaluja. Jälkeenpäin olen ajatellut, että se oli ainut keino kiinnittää vanhempieni huomio itseeni. Se ei toiminut kovin hyvin. Tunsin syyllisyyttä riehumisestani ja saatoin piiloutua vintille useiksi tunneiksi.
Myöhemmin opin, että tunteet pitää piilottaa. Älä näytä heikkouttasi, älä näytä herkkyyttäsi, älä näytä pahaa mieltäsi. Ennen kaikkea: älä näytä rakkauttasi ja onneasi. Tunteiden kätkemisestä tuli minulle osa persoonallisuutta ja luontainen osa ihmissuhteita.
Sekään ei toiminut. En ole hyvä näyttelemään, vaikka kovasti yritin. Ihmissuhteissa tunteiden kätkeminen johti siihen, että en tiennyt, miten minun olisi pitänyt olla. En osannut tuoda esille aitoja tunteitani, olin huono niitä kätkemään, enkä aina tiennyt, mitä tunteita minun pitäisi tuntea eli esittää. Onko tämä se tilanne, jossa pitää olla onnellinen? Vai onko tilanteeseen sopiva tunne sittenkin iloisuus? Tarkkailin läheisiäni ja yritin heidän käytöksestään päätellä tilanteeseen sopivaa tunnetta.
Tunteiden kätkeminen ja niiden esittäminen olivat minun keinojani selvitä vaikeissa tilanteissa. En tajunnut, mitä tein. Mielestäni olin aito ja rehellinen. Se vastasi myös useiden ihmisten käsitystä minusta. En ollut feikki kuin joissakin tilanteissa.
Elämässäni on kuitenkin aina ollut ihmisiä, joille tunteiden esittäminen ei riittänyt. Heidän avullaan löysin omat tunteeni. Lisäksi tarvitsin ja tarvitsen edelleen aamusivujen kirjoittamista tunnistaakseni tunteeni ja tuodakseni ne pintaan.
Asetin tavoitteekseni olla rehellinen. Tunnen ja annan tunteideni näkyä, sen sijaan että esittäisin jotain tunnetilaa. Se vaatii vieläkin minulta rohkeutta. Ei ole helppoa sanoa toiselle ihmiselle, että olen sinulle vihainen, koska loukkasit minua. Se on kuitenkin helpompaa kuin sanoa: ”Minä rakastan sinua”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti