Kun painoin 64 kiloa, poikakaverini haukkui minua norsuksi. Lopulta uskoin näyttäväni norsulta. Kun jätin poikakaverini (eri henkilö), otin kaiken syyn niskoilleni. Olinhan antanut kohdella itseäni huonosti. Minä siitä olin vastuussa, ei se, joka käytti hyväkseen kiltteyttäni.
Vuosia uskoin, että en voi olla parisuhteessa, koska pilaan sen kiltteydelläni, joka muuttuu katkeruudeksi jossain vaiheessa. Juoksin rakkautta pakoon. Rakastuin ja olin rakastunut, mutta miehiin, jotka olivat mahdottomia. Parisuhteessa oleviin, julkkiksiin, toisiin rakkautta pelkääviin. Pidin näin huolen siitä, että rakkaussuhdetta ei voinut muodostua.
Jokin on muuttunut, juuri nyt. Olen tyytyväinen itseeni, koska en rakastellut maanantaina. Halu ja muisto halusta polttavat edelleen, mutta mies oli väärä. Hän kuului kategoriaan rakkautta pelkäävät miehet. Mitä minä sellaisella tekisin? Intohimon liekki palaisi muutaman kerran verran, mutta sen laannuttua ei olisi mitään muuta. Tiedän tämän, koska näin meille on käynyt useamman kerran.
En halua enää juosta rakkautta pakoon. Mieluummin juoksen sitä vastaan. Annan itseni rakastua. Kuulostaa ristiriitaiselta verrattuna edelliseen kappaleeseen. Ei se ole. Kyse on siitä, että uskallan olla auki ja avoin. Uskallan myös päättää, ketä rakastan. Uskallan luottaa itseeni. Uskallan luottaa siihen, että minua voi rakastaa. En pelkää enää.
2 kommenttia:
Toinen kappale on kuin katsoisi peiliin, ja ensimmäisessäkin on jotain tuttua.
Viimeisen kappaleen tilaan pyrin, mutta pelkään, etten koskaan siihen pääse. Taidan olla vieläkin liian säikky, kirottua.
Mymskä, viimeinen kappale on uhoa, vakuuttelua itselle, että näin toimin. Joskus ehkä totta.
Lähetä kommentti