Torchwood: Miracle Day

Day one – nobody dies
Day two – nobody dies

Maapallon väestö kasvaa huikeaa vauhtia, mutta mitä tapahtuu, jos kukaan ei kuole? Neljännessä kaudessa Torcwood tarkastelee ihmisyyttä kuoleman ja kuolemattomuuden kautta. Teema on ollut esillä myös aikaisemmissa kausissa, sillä kapteeni Jack Harkness ei voi kuolla.

Owen ja Toshiko kuolivat 2. kauden lopussa, Ianto kuoli 3. kaudella. Miksi siis jatkaa sarjaa, jonka päähenkilöt ovat kuolleet? Tiedän toki vastauksen. Minäkin ostin neloskauden heti kun se oli mahdollista. Uskolliset fanit haluavat lisää ja tv-yhtiöt näkevät mahdollisuuden tehdä lisää rahaa.

En pitänyt Miracle Daysta, koska siitä puuttui miltei kaikki se, mikä Torchwoodissa on viehättänyt. Voi olla, että amerikkalaisen tuotantoyhtiön (Starz originals) mukaantulo vaikutti asiaan. Aitous, rehellisyys, leikillisyys, inhimillisyys, rakkauden monet muodot ja ihmeet olivat neloskaudessa muuttuneet kovan koneiston ja vauhdin tehostuskeinoiksi. Gwenin herkkyys ja empaattisuus on keino saada lisää katsojia sen sijaan että niiden avulla oikeasti vietäisiin tarinaa eteenpäin.

Eniten minua harmitti se, että Miracle Day ei ollut älykäs eikä looginen. Siksi se ei onnistunut vetoamaan tunteisiinikaan. Aikaisempien kausien sisäisesti ehjä logiikka loisti poissaolollaan. Katsojana jouduin moneen kertaan ihmettelemään, miten tähän kohtaukseen päädyttiin. Kuinka maailmassa, jossa matkustaminen maasta toiseen on tehty mahdottomaksi, ollaan yhtäkkiä Sanghaissa ja Buenos Airesissa? Kuinka Jack ja Eshter ovat yhtäkkiä Skotlannissa? Hei tuotantoyhtiöt, tällainen huolimattomuus loukkaa katsojia!

Jossain keskustelussa Miracle Dayta verrattiin Salaisiin kansioihin. Minusta Miracle Day oli huono versio 24:stä.

John Barrowmanin esittämä Jack Harkness oli menettänyt paljon poikamaista viehätystään. Vihdoinkin, sillä ihme olisi, jos raskaat ratkaisut ja teot (esim. kolmoskaudella) eivät jättäisi jälkiään Jackin kasvoihin ja olemukseen. Katkeruus, ahdistus ja tuska näkyivät kovina juonteina eivätkä Jackin silmät vilkkuneet entiseen malliin.

Bill Pullman ei ole koskaan ollut suosikkinäyttelijäni. Miracle Dayssa hän kuitenkin tekee hienon roolin kuolemaantuomittuna pedofiilina ja murhaajana Oswald Danesina. Hänen roolinsa takia Miracle Day kannattaa ehkä katsoa. Toinen syy on Gwenin puhuma walesin murre.

Kuvitteellinen elämä: astrologina toimiminen

Kuvitteellisen elämän harjoitukseen kuuluu toteuttaa ainakin yksi kuvitteellinen elämä. Minulle helpoin ja ehkä rakkain kuvitteellinen elämä oli astrologina toimiminen. Olin harrastanut astrologiaa enemmän tai vähemmän 13-vuotiaasta lähtien. Olin luopunut astrologiasta, sillä ajattelin, ettei minusta koskaan tule yhtä hyvää kuin opettajastani, joka kutsui itseään Suomen parhaaksi astrologiksi.

Runsaan vuoden kirjoitin päivän horoskooppia ensin Kirjastonhoitajattaressa ja sitten Päivän horoskoopissa. Nautin pitkään siitä, että pystyin siihen ja olin siinä hyvä. Käytin jokaisen päivän horoskoopin kirjoittamiseen pari tuntia aamusta. Lopulta se muuttui työlääksi. Aloin kyseenalaistaa sen mielekkyyttä.

Minä en ole astrologi. En halua tulla määritellyksi pelkästään siten. En halua, että astrologia määrittelee minun tai kenenkään muunkaan elämää. Omaa elämää ei voi elää niin, että katsoo ensin päivän aspektit ja päättää sitten, miten päivän aikana toimii. Ei voi jättäytyä hyvien aspektien (esim. Venus konjunktio Jupiter) varaan tai jäädä sänkyyn makaamaan kuun tehdessä oppositiota Saturnukselle. Ei elämä toimi niin.

En usko ennustavaan yleisastrologiaan. En usko, että voi laatia päivän horoskoopin kullekin aurinkomerkille.

Parhaiten astrologia toimii itsetuntemuksen välineenä, mutta silloin on tunnettava oma syntymäkartta. Siihen tarvitaan syntymän tarkka kellonaika ja –paikka. Pelkästä syntymäkartasta ei saa tolkkua, jos ei tunne astrologiaa. Astrologisia tulkintoja saa netistä, mutta astrologin tekemä henkilökohtainen tulkinta on edelleen paras lähtökohta oman kartan tutkimiselle. Jos sen jälkeen kiinnostusta riittää, kannattaa tutustua astrologiseen kirjallisuuteen ja liittyä astrologiseen seuraan.

Lopetettuani Päivän horoskoopin kirjoittamisen olen nauttinut lisääntyneestä vapaa-ajastani. Olen nauttinut siitä, että en enää ole minuutilleen tietoinen planeettojen liikkeistä. Pärjään oikein hyvin ilman sellaista tietoa.

Kuvitteellisesta todelliseen?

Minulla ei ole ollut mitään kirjoitettavaa Kirjastonhoitajattareen. Kuvitteellisuus katosi ja tilalle tuli – ei mitään.

Kuvitteellisen elämän projekteista Päivän horoskooppi voi hyvin. Huomenna tulee vuosi siitä, kun kirjoitin ensimmäisen Päivän horoskoopin sen omassa blogissa. Mutta en tiedä, onko se enää osa kuvitteellista elämääni. Kovin todelliselta tuntuu kirjoittaa joka päivä Päivän horoskooppi.

Oman kuvitteellisen elämäni sijaan elän muiden kuvitteellisia elämiä. Elokuvia, tv-sarjoja, kirjoja. Kuinka mielettömältä se välillä tuntuukaan. Oman elämän tyhjyydessä elää muiden elämää kun pitäisi elää omaa! Elänhän minä. Raadan (siltä se tuntuu) töissä ja kotona. Yritän pysyä hereillä silloin kun pitäisi olla hereillä ja nukkua silloin kun pitäisi nukkua.

Väsynyt olen omaan elämääni, joka tuntuu polkevan paikoillaan. Olen rakentanut itselleni ansan, josta on vaikea päästä pois.

Olen silti toiveikas.

Kirja elokuvaksi

Harmittaa viimeöinen elokuva The Sound of Thunder, vaikka katsoin sen vain silloin tällöin vilkulemalla. Tein kaikkea muuta siinä samalla, ei kai sitä vain yhteen asiaan voi keskittyä. Ensivilkaisulla näin, että mistään laatuleffasta ei ollut kyse.

Itse tarinassa olisi ollut aineksia enempään. Lopputeksteistä sitten paljastuikin, että elokuvan taustalla oli Ray Bradburyn samanniminen novelli vuodelta 1952. En ole tätä Bradburyn novellia lukenut, mutta Wikipedian selostuksen mukaan se on paljon synkempi kuin elokuva.

Kummassakin järjestetään aikasafareja, joissa matkataan dinosaurusten aikaan tarkoituksena niiden tappaminen. Aikamatkailuun liittyy riski tulevaisuuden muuttamisesta ja safariin osallistujia varoitetaan poikkeamasta polulta ja heitä kielletään ottamasta mitään menneisyydestä mukaansa. Jotain tapahtuu, tulevaisuus muuttuu.

Elokuvassa tulevaisuus muuttui aika-aalloissa. Jokaisessa aika-aallossa muuttui tietty evoluution vaihe alkaen vähemmän kehittyneistä elämänmuodoista. Hieno idea, josta olisi voinut saada paljon enemmän irti kuin mitä elokuvassa oli tehty. Miksi ei panostettu tähän älylliseen ongelmaan ja sen ratkaisuun, miksi piti marssittaa katsojan silmien eteen kaikenmaailman hirviöitä shokkiefekteineen? Miksi pitää latistaa kun voisi kohottaa?

Ray Bradburyn novellien ja romaanien filmatisoinneista kuuluisin ja paras lienee Francoise Truffaut’n ohjaama Fahrenheit 451. Muistan seuranneeni kohteliaan kiinnostuneena Marsin aikakirjat –tv-sarjaa, koska se oli niin kummallinen. Muutama viikko sitten televisiosta tuli Paha saapuu portin taa elokuvana. Hieno kirja, jonka aavemaista, uhkaavaa ja salaperäistä tunnelmaa elokuva ei pystynyt täysin tavoittamaan.

Joskus tuntuu, että eikö se riitä, että romaanin tai novellin tarina on hyvä. Pitääkö siitä tehdä vielä elokuvakin? Eivätkö ihmiset pysty itse näkemään mielessään tarinan tapahtumat, paikat ja ihmiset? Uskon, että joitakin kirjoja tehdään elokuviksi, koska ne ovat tehneet voimakkaan vaikutuksen ohjaajaan ja tuottajaan. Ja onhan se hienoa, että hyvä kirja tulee tunnetuksi ja ehkä luetuksikin elokuvan kautta. Hyvä kirja kohtaa hyvän elokuvan mm. Sormuksen ritareissa, joka lienee myös trilogian uskollisin filmatisointi.

Ihme juttu sen sijaan ovat huonot kirjat, joista tehdään hyviä elokuvia ja huonot kirjat, joista tehdään huonoja elokuvia. Edellisistä esimerkiksi käy Tappajahai ja jälkimmäisistä Twilight-saga. Tappajahaisssa Spielberg näki varmaan hyvän lähtökohdan seikkailulle ja tarinalle, vaikka kirja oli ihan surkea. Kyyninen näkemykseni on, että Twilightissa tuottajat näkivät hyvän keinon ansaita rahaa, vaikka kirjojen lukeminen vaatii aikamoista päättäväisyyttä.