Rehelliseksi ihmiseksi

Lempeys, hellyys ja rakkaus olivat lapsuuteni tunnekartassa harvinaisia vieraita. Sensijaan suuttumus ja viha olivat sallittuja tunteita. Olin raivopää. Suutuin nopeasti, yhtäkkiä, varoittamatta. Riehuin ja rikoin astioita ja huonekaluja. Jälkeenpäin olen ajatellut, että se oli ainut keino kiinnittää vanhempieni huomio itseeni. Se ei toiminut kovin hyvin. Tunsin syyllisyyttä riehumisestani ja saatoin piiloutua vintille useiksi tunneiksi.

Myöhemmin opin, että tunteet pitää piilottaa. Älä näytä heikkouttasi, älä näytä herkkyyttäsi, älä näytä pahaa mieltäsi. Ennen kaikkea: älä näytä rakkauttasi ja onneasi. Tunteiden kätkemisestä tuli minulle osa persoonallisuutta ja luontainen osa ihmissuhteita.

Sekään ei toiminut. En ole hyvä näyttelemään, vaikka kovasti yritin. Ihmissuhteissa tunteiden kätkeminen johti siihen, että en tiennyt, miten minun olisi pitänyt olla. En osannut tuoda esille aitoja tunteitani, olin huono niitä kätkemään, enkä aina tiennyt, mitä tunteita minun pitäisi tuntea eli esittää. Onko tämä se tilanne, jossa pitää olla onnellinen? Vai onko tilanteeseen sopiva tunne sittenkin iloisuus? Tarkkailin läheisiäni ja yritin heidän käytöksestään päätellä tilanteeseen sopivaa tunnetta.

Tunteiden kätkeminen ja niiden esittäminen olivat minun keinojani selvitä vaikeissa tilanteissa. En tajunnut, mitä tein. Mielestäni olin aito ja rehellinen. Se vastasi myös useiden ihmisten käsitystä minusta. En ollut feikki kuin joissakin tilanteissa.

Elämässäni on kuitenkin aina ollut ihmisiä, joille tunteiden esittäminen ei riittänyt. Heidän avullaan löysin omat tunteeni. Lisäksi tarvitsin ja tarvitsen edelleen aamusivujen kirjoittamista tunnistaakseni tunteeni ja tuodakseni ne pintaan.

Asetin tavoitteekseni olla rehellinen. Tunnen ja annan tunteideni näkyä, sen sijaan että esittäisin jotain tunnetilaa. Se vaatii vieläkin minulta rohkeutta. Ei ole helppoa sanoa toiselle ihmiselle, että olen sinulle vihainen, koska loukkasit minua. Se on kuitenkin helpompaa kuin sanoa: ”Minä rakastan sinua”.

Keskeiset asiat vuonna 2009, osa 1

Tulin siihen tulokseen, että paras keino selviytyä alkaneesta vuodesta on katsoa mennyttä vuotta. Sen pohjalta voin sitten suunnitella, mitä haluan tai en halua vuodelta 2010. Vuoteen 2009 mahtui niin paljon, että jaan katsauksen ainakin kahteen osaan, ehkä kolmeenkin ...

Rakkaus ja ihmissuhteet

Vuoden 2009 alkaessa olin rakastanut. Toukokuun lopulla tunsin itseni narriksi, petetyksi ja huijatuksi. Itkulta ei meinannut loppua tulla. Kesälomani aloitin itkien.

Jälleen kerran olen opetellut olemaan tuntematta, toisin sanoen olen opetellut olemaan ystävä tämän ihmisen kanssa. Rakkauteni, pettymykseni ja tuskani siirrän sivuun kohdatessamme. Jollain tavalla voisi sanoa, että olemme nykyään hyviä ystäviä. Se ei kuitenkaan ole aivan totta, sillä emme puhu tapahtuneista asioista mitään. Intensiiviset keskustelumme käsittelevätkin lähes kaikkea muuta paitsi tunteitamme.

Kaljaillat vähenivät huomattavasti. Ystävilläni ei ollut aikaa tavata minua keskustan baareissa. Ei enää perjantaioluita töiden jälkeen. Pettymyksiltä välttyäkseni aloin käydä Painonvartijoiden perjantairyhmässä. Minun olisi ollut mahdollista tavata ystäviäni heidän omissa paikoissaan, mutta emmehän me silloin olisi olleet kahdestaan tai ystäväporukkana puhumassa asioistamme.

Olen tyytyväinen siitä, että kapakassa viettämäni aika ja siellä kuluttamani raha ovat vähentyneet, mutta kaipaan ystäviäni. Pitäisi siis löytää jokin muu sosiaalisen kohtaamisen muoto kuin kaljan kittaaminen. Alkoholi on toiminut tunnelman laukaisijana ja keskustelujen kirvoittajana. Ehkä kahvi tekisi saman?

Juhlat

Järjestin tyttäreni ylioppilasjuhlat perheelle, ystäville ja suvulle. Tyttären isä osallistui juhlien kustannuksiin 12 oluttölkin verran. Lopun iltaa vain itkin, katso kohtaa rakkaus ja ihmissuhteet.

Järjestin tyttärelleni kaverisynttärit. Juhlien ajaksi häivyin Kontulaan ryyppäämään ystävieni kanssa.

Järjestin synttärit itselleni. Vain osa ystävistäni pääsi paikalle, koska olivat järjestäneet itselleen muita menoja juuri siksi päiväksi. On aina niin piristävää huomata olevansa ystävilleen tärkeä. Juhliin tulleiden ystävien kanssa vietimme oikein mukavan illan syöden, juoden kuohuviiniä, keskustellen ja nauraen sekä musiikkia kuunnellen. Sain juhliini myös yllätysvieraan.

Virtuaalielämä

Avauduin ja sulkeuduin. Olin ahkera Facebookissa. Periaatteeni oli, että olen tavannut IRL jokaisen FB-kaverini. Tästä säännöstä poikkesin vain yhden ihmisen kohdalla. Syksyllä tulin siihen tulokseen, että en halua tietää ihmisistä niitä asioita, joita he FB:ssä kertovat. Poistin profiilini. Joitakin ihmisiä - niitä joita en välimatkojen tai muiden syiden vuoksi tapaa – kaipaan. Joistakin ihmisistä olen helpottunut, ettei minun tarvitse enää lukea heidän päivityksiään.

Lisäsin ensimmäisen blogini Blogilistalle tammikuussa. Ensimmäinen blogini alkoi tuntua syksyllä painostavalta. Minua ärsytti se, että blogiani lukevat niin pomoni kuin entinen rakkauden kohteenikin. Koin, etten voi kirjoittaa haluamistani asioista haluamallani tavalla.

Perustin toisen blogin, jota käytän päiväkirjamaisesti. Se ei ole julkinen blogi: lukemiseen tarvitaan salasana eikä se ole Blogilistalla. Tämäkään ei riittänyt. Pitkään pohdin kolmannen blogin perustamista. Lopputuloksena syntyi Kirjastonhoitajatar.

Aluksi tavoitteeni oli kirjoittaa täällä toisaalta kevyemmistä ja toisaalta syvemmin henkilökohtaisista asioista ja nimenomaan nimimerkillä. Niin ei käynyt sillä ensimmäinen blogini vakiintuneine lukijoineen sai tekstini ja aikani. Yritän parantaa tapani, sillä pidän Kirjastonhoitajattarena olemisesta.

Yö on ajatuksia

Uusi vuorokausi on alkanut, mutta minä yökyöpeli olen hereillä. Töistä kotiin tullessani minua odotti pannullinen kahvia. En ole pitkiin aikoihin juonut kahvia lounaan jälkeen. Nyt join pari kupillista, koska kahvi oli minua varten keitetty.

Ehkä minua valvottaa muukin kuin kahvi. Harvoin olen edes menossa nukkumaan vielä tähän aikaan. Pidän valvomisesta, hereillä olemisesta. Joskus, kun olen yksin kotona, pyöriskelen sängyssäni ja odotan aamua. Silloin minua nukuttaisi, mutta uni ei tule ja minua pelottaa. Joskus olen niin pitkiä aikoja yksin, että nukun silkasta uupumuksesta monen yön valvomisen jälkeen. Sitten kun jään yksin, kun tyttäreni lähtee pois kotoa, en todennäköisesti nuku lainkaan.

Nyt ei ole siitä kyse. Murehdin työasioita. En tiedä teinkö oikein, kun kävin esimiehen luona juttelemassa. Olin vihainen ja tyly. Halusin hänen olevan selvillä osaamisestani ja koulutuksestani, sillä epäilen hänellä olevan niistä vain epämääräinen aavistus. Halusin hänen tajuavan, että minua loukkaa aavistukseen perustuva lasikatto yläpuolellani. Toisin sanoen asemani työpaikalla on valettu sementtiin. Olen puolen pisteen päässä seuraavasta vaativuusluokasta, mutta minut on määritelty siten, että muutos parempaan vaativuusluokkaan ei ole mahdollinen. Siltä minusta tuntuu eikä se tunnu kivalta. Uuden palkkausjärjestelmän piti kai motivoida.

Silti olen tyytyväinen siitä, että minulla on työpaikka. Hyvä työpaikka, kaikesta huolimatta. Ja kaikesta huolimatta yritän olla hyvä työssäni. Se on kai sitä protestanttista etiikkaa.

Työasioiden lisäksi eräs ihminen pyörii mielessäni. Olemme keskustelleet intensiivisesti monesta asiasta. Toisen seurasta nauttien ja toisen ajatuksia kunnioittaen ja niistä innostuen. Olimme joskus ihastuneita toisiimme. Että siitä ei sitten tullut kovin paljoa enempää satutti minua kovasti. Siksi olen varovainen ja huolissani. Ja toivon, että jos tällä kertaa asiat sujuisivat paremmin.