Viime viikolla kuulin kaksi tarinaa ihmeestä. Molemmissa tarinoissa miehen kotiin tuli prinsessa, pyytämättä ja yllättäen. Molemmissa tarinoissa prinsessasta tuli rakastettu. Toinen mies on ollut suhteessa prinsessansa kanssa jo vuosi, toinen suhde on vielä alkumetreillä.
Sanotaan, että ei prinssi/prinsessa tule kotiin. Väitetään, että on itse oltava aktiivinen löytääkseen rakastetun ja elämänkumppanin. Nykyaikana sen voi tehdä kodissaan käyttäen hyväkseen internetissä olevia lukuisia palveluita. En tarkoita vain deittipalveluja, myös erilaiset pelimaailmat toimivat hyvin tässä asiassa, samoin muut sosiaaliset mediat kuten Facebook. Siellä toinen tarinan miehistä oli ensin tutustunut prinsessaansa. Vain tapaaminen tosielämässä oli puuttunut.
Toinen miehistä on ystäväni. Rakastuneena ja onnellisena hän toivoisi minunkin pääsevän samaan tilaan. Otan hänen toiveensa vakavasti. Ensireaktioni on, että eihän minuun kukaan rakastu. Toinen reaktioni on ihmetys siitä, miten parisuhteessa ollaan. Kolmanneksi aloin pohtia, millaisen parisuhteen haluaisin, mitä edellytyksiä sille asettaisin.
Ensimmäinen edellytys on rakkaus. Odotan, että hän rakastaa minua ja minä häntä. Tämä on vaikeaa. Olen niin tottunut siihen, että minua ei rakasteta, että en tunnista tai ymmärrä, jos joku minua rakastaisikin. Että minä osaisin rakastaa täydesti ja oikeasti, on yhtä problemaattista. Olen suojautunut rakkautta vastaan rakastumalla mahdottomiin miehiin. Näin minun ei ole tarvinnut ottaa vastuuta tunteistani eikä myöskään laittaa niitä koetukselle. Olen tyytynyt omaan rakkaudentunteeseeni vaatimatta toiselta vastarakkautta.
Tällaisen omaan rakkauteen tyytymisen olen päättänyt lopettaa jo jokin aika sitten. Minulla ei ole ollut tilaisuutta testata asiaa todellisessa tilanteessa, mutta ehkä se aika tulee.
Jos olisin parisuhteessa, minun on voitava luottaa kumppaniini. Luottaa siihen, että hän rakastaa minua vielä huomenna ja siihen, että hän ei kaipaile muita naisia. Minun on myös voitava luottaa siihen, että kumppanini on olemassa minua varten. Että hän tukee ja kannustaa minua. Ottaa syliinsä silloin, kun maailma murjoo ja tarvitsen lohdutusta. Ja riemuitsee kanssani silloin kun on syytä juhlaan. Samoja asioita edellytän myös itseltäni.
Haluan myös tuntea oloni turvalliseksi kumppanini kanssa. Tätä on vaikea selittää. Turvallisuus on luottamusta, mutta silti ne ovat aivan eri asioita. Turvallisuus on tietoisuutta siitä, että minun ei enää tarvitse yksin puolustautua maailmaa vastaan. Turvallisuus on myös sitä, että minun ei tarvitse pelätä. Ei kumppaniani eikä maailmaa.
Parisuhde, sen edellytykset ja siinä oleminen, on niin monimutkainen asia, että en sitä yhdessä blogikirjoituksessa pysty käsittelemään. Eikä asiaa muutenkaan voi tyhjentävästi käsitellä. Ei voi sanoa, että tässä on kaikki, mitä parisuhteesta tarvitsee tietää, kaikki, mitä siinä tarvitsee tuntea ja kaikki, mitä siinä tarvitsee kokea. Sellainen mahdotonta eikä siksi olisi totta.
Omalta kannaltani jatkan asian pohtimista.
